Tänään on Helsinki-päivä. Huomasin tapahtuman sivuja selatessani todella mielenkiintoisen tapahtuman; "Rasvaletit ja vekkihameet piknikillä" - 50-luvun piknikin Hakasalmen huvilalla, jossa oli myös ilmaista fiftarikampausten laittoa, opastettu kierros museon fiftarinäyttelyyn, ja muuta kiinnostavaa. Innostuin ja jännityin saman tien niin paljon, että koko mun vartalo vaan joutui ihmeellisen vapinakohtauksen valtaan. Kun meikkasin ja vedin vaatetta päälle, koko mun kroppa ja raajat tutisi ja vatkasi kuin nuudelit. Hyvä, että sain meikit naamaan ilman ylimääräisiä kiekuroita.
Minulla innostus, jännitys ja ahdistus kulkevat hyvin usein käsi kädessä. Ei ole yhtä ilman toista, eikä kahta ilman kolmatta. Siksi jonkun hyvän asian odottaminen tuntuu minusta usein kauhealta, en saa iloa siitä innostuksesta, vaan se tuntuu aivan kamalalta. Oksettaa, sydän hakkaa, hikoiluttaa, pelottaa. En uskalla innostua asioista etukäteen, sillä silloin joudun kestämään tuota kamalaa olotilaa koko ajan; Mitä innostuneempi olen, sitä enemmän ahdistaa.
Lopulta vaatteet olivat päällä, meikit naamassa, ja kengät jo jalassa. Vapina ei ollut lakannut vieläkään, ja siinä käsi ovenkahvalla se sitten iski ilmat pihalle; ahdistusdemoni joka oli oikeastaan kuiskinut koko vapinakohtauksen aikana jossain taustalla. Ahdistusdemoni istuttaa päähäni täysin järjenvastaisia ajatuksia, jotka kuitenkin tuntuvat sillä hetkellä ylitsepääsemättömiltä ja täysin tosilta. Ajatuksia siitä, miten kaikki on turhaa, missään ei ole mitään järkeä, turha lähteä, kaikki vihaa sua, kaikki katsoo sua, kaikki tuomitsee sua, ei kannata, ei pysty, mitä järkeä, yksin olisit sielläkin, kaikki ihmettelee, ulkopuolinen, vaivaannuttava, vieras, ylimääräinen. Worst case scenarioita ja kuvitteellisia dialogeja esim. riitatilanteista, joihin tulen joutumaan.
Sitten vaan huomaa tutisevansa ulkovaatteet päällä, raajat puutuneina adrenaliinista vessan lattialla ja kellon olevan niin paljon, ettei edes kerkeä koko tapahtumaan, ja jostain syystä ensimmäinen puolustusreaktio kaikkeen on alkaa ottamaan vessanpeili-selfieitä. 50 epäonnistuneen yrityksen jälkeen valokuvista katsoo vääristynyt muhkurainen naama, ja kaikki se vaan johtaa siihen, että alkaa epäillä oman mielenterveytensä rippeitä ja tekee mieli kirkua. Sitten vain tyytyy itkeä nyyhkyttämään lannistuneena ja tajuaa, ettei tästäkään nyt tullut mitään. Kaikkein turhauttavinta on nämä päivät, kun on jo valmiina ovella, käsi kahvalla. Ja mä olisin oikeasti halunnut päästä sinne näyttelyyn ja piknikille.
Translation:
This is a more personal post that I'm used to. Unfortunately I don't have the strenght to translate this properly right now. It's about undefined anxiety, and leaving the house. Didn't make it today, ended up on the bathroom floor shaking, and for some reason my first defense mechanism was to start taking selfies, which ended up looking monstrous in my distressed mind, and then uncontrollable crying ensued. Many days are like this when you have anxiety.
Kuulostaa tutulta :c En ole asiasta hirveästi jutellut julkisesti, mutta mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko, ja pahimmillaan se on aika lailla tuollaista. Odottavaisena laitan kengät jalkaan, takin päälle ja nappaan laukun mukaan, ja sitten en enää pystykään hengittämään... Viime talvena meni liian monta tärkeää juttua ohi sosiaalisen fobian takia, mutta onneksi tilanne on nyt vähän helpompi.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi, pelkäsin vähän että tästä tulee sellainen vaivaannuttava merkintä johon kukaan ei jotenkin kehtaa kommentoida. Kiva kuulla että tilanne on jo vähän helpompi, millaiset asiat sua auttaa yleensä?
PoistaMäkin olen päättänyt olla aika hiljaa joistain mielenterveysasioistani julkisesti, mikä välillä aiheuttaa sitä, että ihmiset ei usko kun kerrankin avaan suuni jostain tällaisesta, olen kuullut monesti jotain "ai sinäkö muka ahdistunut/ujo/introvertti/tms, en usko!"-tyylistä. :p Me kaikki kannamme naamioita kasvoillamme silloin tällöin.
Olipa samaistuttaa,mulla on yleinen ahdistuneisuushäiriö ja kuvauksesi oli kuin suoraan mun elämästä niinä huonompina päivinä!Rohkeaa ja hienoa että kirjoitit vaikeasta aiheesta!:) *virtuaalinen halaus*
VastaaPoistaKiitos. *halaa takaisin* <3
PoistaPystyn jollain tasolla samaistumaan hyvinkin paljon tuntemuksiisi, tai ainakin siinä määrin mitä kuvailit, toisen pään sisään kun ei pääse!!
VastaaPoistaItse saatan monesti saada jonkin sortin paniikki kohtauksen jopa keskellä ruokakauppaa, alan vapisemaan, silmissä sumenee ja mielen valtaa yksi ainoa ajatus, "mistä pääsen pois täältä".. näitä onneksi ei joka kerta tule, mutta sillontällön niitä tulee..
Pahin kuitenkin on juuri sosiaalisten tilanteiden pelko, esimerkiksi en koskaan mene baareihin.. niin urpolta kun kuulostaakin niin pelkään kännisiä ihmisiä, mieleni valtaa niinkin idiootti pelko kun että joku keski-ikäinen ukko tuuppaa salaa lasiini jotain tyrmäysaineita huomaamattani ja raiskaa, tai että joudun keskelle jotain baari tappelua!! Tästä ihanasta kammosta olen monet "kaverit" menettänyt, kun eivät ole halunneet ymmärtää etten pysty tulemaan baareihin rymyämään!:(
Lisäksi kammoan tilanteita jossa joudun olemaan uusien tuttavuuksien kanssa tekemisissä, pelkään heidän ensi reaktiotaan minusta, pelkään että joudun kestämään taas ne tyrmistyneet ja epäuskoiset katseet, kun avaan suuni... se että minut tuomitaan jälleen ennen kun minuun on edes viittitty tutustua!! Minulla siis on synnynnäinen henkitorven ahtauma jonka leikkauksien jälkeen toinen äänihuuleni halvaantui ja ääneni on hyvin käheä ja möreä naiseksi... usein ihmiset kuvittelevat että "vammani" tarttuu heihin.. kauhulla jo odotan ens viikonlopun serkkuni polttareita jonne pitäisi yrittää mennä!!=/
Tsemppiä sinulle hirmuisesti omiin taistoihisi!!♥ toivottavasti löydät keinon selättää mielen möröt, jotta voisit päästä nauttimaan eri tapahtumista :)
Voi ei. :( Kuulostaa todella ikävältä.
PoistaMielestäni tuollaiset pelot eivät ole lainkaan idioottimaisia, onhan se ihan tervettä itsesuojelua pelätä tyrmäystippoja ja aggressiivisia humalaisia, varsinkin sellaisessa ympäristössä kun useimmat baarit! En kyllä oikeasti sanoisi, että olet menettänyt yhtään mitään tähdellistä, baarit eivät oikeasti ole mielestäni kaiken sen rahanmenon arvoisia. Todella paskaa kyllä, että kavereilla ei sitten ole ymmärrys riittänyt siihen, että toisilla on ehkäpä erilaiset arvot, elämänkatsomukset ja elämäntilanteet. Ehkä sellaiset ihmiset sitten onkin hyvä vain karsia elämästään.
Uskomatonta myös, että jotkut karsastavat sinua siksi, että äänesi on matala ja käheä o_o Totta kai varmasti ensimmäisellä kerralla äänesi kuullessa ihmiset yllättyvät, mutta kyllä nyt aikuisten ihmisten pitäisi kestää nähdä ja kuulla erilaisuutta. Uskomatonta. En haluaisi uskoa että sellaisia tuomitsevia kauhistelijoita löytyy, mutta kai se on uskottava :/ Kiitos että kerroit halvauksestasi, en tiennyt siitä. Nyt ainakin tiedän, jos joskus törmätään jossain, etten käyttäydy epäkohteliaasti kun avaat suusi. ;)
Must on hienoo, et ahdistuksesta huolimatta uskallat pitää yllä omaa näyttävää tyyliä ja kaikkee... (: mun piti ahdistuksen puhettua luopuu kaikesta erikoisemmasta pukeutumisesta, etten vaan tulis nähdyksi ihmisvilinöissä. On kiva katella ihmisiä, jotka uskaltaa olla omia itsejään! Tsemiä :)
VastaaPoistaAw... Tosi surkea juttu :( Meidän ahdistukset on varmaan vähän erilaisia, kun ahdistuksen kirjo on niin monimuotoinen. Mä tavallaan saan voimaa siitä, että uskallan kaikesta huolimatta pitää yllä omanlaista tyyliä. Kiitos tsempistä, sulle myös! :)
Poista