Vuoteni kännykkäkuvina

At first I'd like to tell you about some changes this blog is going through. I'm sorry to tell you that I'm not going to be writing/translating my posts in english anymore. The translation process takes too much of my energy, makes me a bit anxious and I have noticed I've been postponing writing here because I'm too tired to translate my thoughts correctly. So... This is me, listening to my gut! Thank you for reading and commenting, all my english speaking friends and followers. ♥

----

Jotta jaksaisin kirjoittaa blogia, lopetan englanninkielisten käännösten kirjoittamisen tekstieni loppuihin. Olen huomannut, että monesti en jaksa kirjoittaa blogia ihan vain siksi, että en jaksa kääntää jaarittelujani englanniksi. En halua enää estää itseäni jonkun niin pienen asian johdosta, joka on paisunut suureksi ongelmamöykyksi vaikka tietääkin ratkaisun jo valmiiksi.

Edellistä blogimerkintää kirjoitellessani ajattelin lisätä kuvituskuvaksi "ihan nopee jonkun kollaasin tai pari vuoden aikana ottamistani kännykkäkuvista" - kuinka ollakaan, ihan nopee ei kuulu koneeni sanavarastoon, lisäksi niitä kuvia oli t u h a n s i a . Päädyin kaiken lisäksi hinkuttamaan ja kiillottamaan kollaasejani perfektionistiluonteeni mukaisesti tuntikausiksi, vaikka tarkoitus oli kasata joku rento, hauska, vaatimaton kollaasi. Nämä kuvat ovatkin sitten sen mukaisia, että välillä meni joku raivoperfektionismivaihe päälle, kunnes taas muistin "ai nii, nii näiden piti olla vaan ihan nopee ihansamajuttu", ja niin edelleen.

Pari kollaasia muuttuikin seitsemäksitoista kollaasiksi, ja kello oli yhtäkkiä neljä yöllä. Väittäisin photoshopin hidastelun syöneen _ainakin_ tunnin workflowstani, mutta se ei kaatunut kertaakaan. Tarvitsisin uuden koneen, jotta voisin toteuttaa itseäni paremmin. Kun joskus joudun oikeesti kattomaan 20 sekuntia latausikkunaa, kun oon käyttänyt nudge- tai crop-työkalua millin verran?? Unacceptable.

ps. kuvat voi klikata isommiksi, jos ei saa niistä selvää muutoin!

 TALVI/KEVÄTTALVI

 Jolloin olin työharjoittelussa Sarjakuvakeskuksella, yritin tsempata itseäni tekemään luovia juttuja ja jaksoin vielä jotenkuten pitää itseni kasassa ihmisten ilmoilla, vaikka perustukset ja muurit jo rakoilivatkin uhkaavasti.

KEVÄT 

Jolloin minulle alkoi valjeta, että huijaan vain itseäni ja muita yrittämällä larpata työkykyistä tässä elämäntilanteessa, vegaaniset tipu-munkit tuli arnoldseihin, lintu lensi mun ikkunasta sisälle, seikkailin Nicon kanssa metsissä ja iloitsin kuivasta asfaltista ja lisääntyvästä valosta. 

ALKUKESÄ

 

Jolloin sain elämäni toisen burnoutin joka on ehkä kuitenkin vielä sitä samaa ensimmäistä burnoutia vuosien takaa josta en ole edes selvinnyt vielä, aloin kerätä aarteita maasta, luovutin monen asian suhteen, tein jättisaippuakuplia, kävin isän luona Turussa, leikkasin otsatukan, kaduin otsatukkaa (ja kadun edelleen tänä päivänä, never again Meeri me ollaan puhuttu tästä), jouduin lähes joka kerta pakottamaan itseni ulos mm. mantralla "jos menen nyt ulos, näen kukkia ja todennäköisesti eläimiä", rakensin majan kotiin ja nukuin siellä yhden yön.

KESKIKESÄ 

Jolloin voin paremmin kuin koko vuonna yhteensä pelkästään Pokémon Go:n ansiosta. Mua vähän itkettää kun ajattelen tätä, Pokémon go ja se alkuhuuma on ehdottomasti mun paras kesämuisto tältä vuodelta. Mä en voi sanoin kuvailla, miltä musta tuntui, kun pystyin toimimaan kuin normaalit ihmiset, lähtemään ulos, näkemään kavereita, juttelemaan vieraille ihmisille, kävelemään, pyöräilemään, ja katsomaan kaikkia maisemia, täysikuita, auringonlaskuja ja ulkomaailmaa joita en olisi todellakaan kokenut ilman peliä.

Jolloin kävin rannalla, pyöräilin metsissä, keräsin mustikoita (ei jäänyt marjat metsiin mätänemään vaikka pelasinkin samalla Pokémonia), moikkasin lehmiä, osallistuin Helsinki Prideen, tutkiskelin itseäni ja tapasin ystäviä ja kavereita, sain isältä lahjaksi kokovartalopeilin olohuoneeseen.

ALKUSYKSY 

Jolloin kävin Nicon kanssa lintsin kauhuviikoilla, ostin limakarkkeja, olin sairaalahoidossa, tutustuin ystävän pikku corginpentuun, kävin em. ystävän kanssa pitkällä syyskävelyllä eväiden ja kahvitermoksen voimin, hankin kiviä ja kristalleja, kirjoittelin paljon päiväkirjaa, podin ylimitoitettua maailmantuskaa ja kamalia häpeän ja syyllisyyden tunteita, lopetin sairaalahoidon kesken, maseroin ja puhdistin linnunkallon ja kuivatin linnunjalat ensimmäistä kertaa (tästä enemmän erillisessä merkinnässä lähiaikoina), lähennyin luonnon kanssa, aloin aktiivisesti etsimään ahdistuksenhallintakeinoja jotka toimivat itselleni.

LOPPUSYKSY 

 Jolloin nautin syyskävelyistä, tein paljon marja/hedelmävettä ja -teetä itse, olin halloweenin ajan ystävän luona syömässä hyvin ja pelaamassa maskeerattuna omituiseksi scopo- ja trypofoobikon painajaiseksi, ostin uuden talvitakin kirpparilta, sain selvyyden ja hetken mielenrauhan mun koko vuoden kestäneeseen tukihelvettiin ja -sekoiluun päästessäni väliaikaiselle sairaseläkkeelle. Tein sopua em. faktan kanssa, ja painiskelin häpeädemonieni kanssa, kirjoitin ja suunnittelin yhtä päässäni pyörivää tarinaa aivot savuten.

TALVI 

 Jolloin aloin ryömiä kolostani ulos ja hyväksyä että olen juuri tällainen kuin olen, taistelin sosiaalisia pelkojani vastaan aktiivisesti, "uudelleentutustuin" pariin ihanaan kaveriin, jotka ovat olleet mun elämässä kauan mutta ihan liian kaukaisina tuttavuuksina ennen tätä, löysin rauhoittavan ja turvallisen ympäristön omasta suihkuhuoneestani, pukeuduin huvin vuoksi Fallout-hahmokseni, leivoin piparkakkutaikina-sandwicheja, sain lisäystä Living Dead Dolls-perheeseeni Saaralta (joka ei siis ole se mun eksä, vaan toinen niistä em. ihanista kavereista joiden kanssa olen nyt alkanut aktiivisemmin ystävystyä), kävin Yayoi Kusaman näyttelyssä, ja välttelin joulua pysymällä sisällä.


Kuvien perusteella näyttää ihan hauskalta ja toiminnantäyteiseltä vuodelta, mutta kukapa kuvaisi itseään itkemässä itseään uneen neljältä aamuyöstä tai sitä kun ei ole poistunut sängystään kuin vessaan pariin vuorokauteen. No joo. Lopetan tähän.

Tervetuloa, 2017!

I don't wanna grow up

Luette juuri 26-vuotiaan Meerin blogia. Mulla on tänään syntymäpäivä.

26 ikävuodesta huolimatta en suostu kasvamaan "aikuiseksi". En halua lakata riemastumasta lapsenomaisesti asioista, tutkimasta paikkoja, kysymästä "miksi?", syömästä karkkia, katsomasta piirrettyjä tai innostumasta videopeleistä. Suostun syömään/juomaan aikuisten asioita, kuten suolakurkkuja, vuohenjuustoa, punasipulia, kahvia ja tummaa suklaata, mutta johonkin se raja on vedettävä. 

 

Kesä on kaikkein otollisinta aikaa lapsuuden muistojen verestämiselle. Lapsena kesälomat tuntuivat ikuisuuksilta, oli aikaa leikkiä ja seikkailla. Aina löytyi jostain muutama kolikko, jolla ostaa halvin jäätelö kaupasta, asfaltti tuoksui eikä ollut mihinkään kiire. 

Kaikenkaikkiaan olen kuitenkin ihan iloinen, etten ole enää lapsi, koska nyt saan päättää itse omista asioistani. Aikuisuushan olisi maailman parasta aikaa olla lapsi, mutta niin moni murtuu aikuisuuden ryhmänpaineen alla ja kadottaa kosketuksen siihen sisäiseen lapseensa. 

Mun ensimmäinen tatuointi on vahvasti sidoksissa mun lapsuuteen. (hyvästi markkina-arvo jne hör hör) Pelasin pienenä ihan hulluna Crash Bandicoot-pelejä. Piirsin Crashista sarjakuvaa ja fanitaidetta, leikin Crashia ja pelasin tietty aina, kun vain sain mahdollisuuden. Se oli ensimmäinen kosketukseni videopeleihin (ja sille tielle jäin:).Olen miettinyt pitkään, mikä tatuointi olisi sellaisesta aiheesta, mihin en kyllästy kahdessa vuodessa/minkä aihetta en tule pitämään nolona tai vanhentuneena. Voisi kuvitella, että jos pikkupennusta asti on fanittanut jotain peliä, siitä on valtavasti rakkaita muistoja ja sen voisi pelata vaikka silmät kiinni lopusta alkuun, siihen ei ihan heti ihollakaan kyllästy. Olen ihan iloinen, että olin miettinyt näinkin kauan ensimmäisen tatuoinnin ottoa. Muuten mulla olisi ihan kamalia "nuoruudentatuointeja", joihin olisin jo hermostunut aikaa sitten. (En tarkoita että nuoruudentatuoinnit olisivat kaikilla kamalia, tarkoitan vain että oma makuni on muuttunut vuosien saatossa radikaalisti)

Nythän tatuointi ei kuvasta pelkästään jotain peliä, vaan on jälleen yksi ankkuri lapsuuteeni ja lapsenomaiseen intoon, jota olen oppinut pitämään suuressa arvossa. Halusin siitä värikkään ja kirkkaan. Toivotaan, että se pysyy sellaisena monta monta vuotta. Siinä on Aku Aku-naamio, jonka tarkoitus on auttaa ja suojella pelaajaa, NITRO- ja TNT-laatikot, wumpahedelmiä, ja vaaleanpunainen kristalli.

Olen myös fiilistellyt limaa aivan järkyttävän paljon. Muistatteko ne lapsuuden limalelut? Ne oli niiiiiiin hienoja. Niissä on vain sitä jotain. Olen yrittänyt metsästää reseptiä, jolla voisi valmistaa itse sellaista lelulimaa. Tähän mennessä tulokset ovat olleet köyhät (limayritykseni muistutti mansikkajugurttia), mutta tämä on yksi harvoista ongelmanratkaisutilanteista, joissa nautin "yrityksen ja erehdyksen kautta voittoon"-lähestymistavasta. Toinen sellainen on maailman paras saippuakuplaresepti, joka on vielä työn alla.

 Translation:

I'm 26 years old. But I don't want to do adult stuff.

I've been doing childhood stuff instead; blowing bubbles, exploring, eating candy, watching cartoons. It's kind of neat to be an adult kid. I tried to make slime, but it failed... I will get the recipe right, some day!

Aamut, yöt, aamuyöt

Kippuravarjoja yössä Sturenkadulla

 Aamut, yöt, aamuyöt, ne on jotenkin maagisia varsinkin kesäisin. Silloin maailman yllä roikkuu hämärä ja rauha niinkuin pitsiliina lintuhäkin päällä. Haluan muistaa tänä kesänä nauttia niistä enemmän. Silloin maailma tuoksuukin erilaiselta.

Syreenit sinivalossa

Tänään kävin heittämässä talviturkin Pikkukosken rannassa aamukuuden aikoihin. Satoi, mutta jokin voima veti vain veteen. Pyöräilin itseni lämpimäksi. Tuntui ihanalta, veri oikein kohisi jaloissa kotiinpäin polkiessa. Tunsin pitkästä aikaa mielessäni rauhaa ja onnellisuutta. Syreenit tuoksuivat, maailma humisi hiljaisuuttaan ja ainoastaan lokit ja ankat olivat rannalla seuranani.

Olen aloittanut sellaisen 30 Day Monster Girl Challengen, että on 30 hirviöaihetta, jotka pitää piirtää. Yksi tähän mennessä on ollut merenneito, ja se voisikin sopia tähän kuvitukseksi. Mua pelotti piirtää sitä, koska pelkään kaloja, syviä vesiä, ja erityisesti syvänmerenkaloja. Mutta aina on vähän kiva härnätä ja tökkiä omia fobioitaan; Olenhan tällainen kauhuintoilija. Julkaisen aina väritettyäni hirviötyttöni tumblrissa.

Translation:

Summer nights and early mornings are somehow magical. Everything is quiet and still. This summer I'd like to enjoy those small hours more. Today I made a spontaneous morning bike trip to Pikkukoski beach and swam for the first time this summer. It started raining, but it was beautiful and I felt really really happy for the first time in a while. The wind carried the scent of lilacs blossoming and cycling felt really good after a dip in the cold water. At the beach I was accompanied by only seagulls and ducks.

I have started this "30 day monster girl challenge" in which I draw 30 different monster themed illustrations. I thought that it would only be fitting to illustrate this blog entry with one of them: the mermaid. I'm terrified of deep sea creatures, so this was a bit uneasy to make, but fun piece neverheless. It's always good to poke around your phobias a little bit, I think. I am an horror enthusiast after all ;) In my tumblr you can find more monster girls, if you're interested.

Toista perässäni: - Repeat after me:

Kannan tänä kesänä kameraa mukana aina kun mahdollista

Kannan tänä kesänä kameraa mukana aina kun

Kannan tänä kesänä kameraa mukana aina

Kannan tänä kesänä kameraa mukana

 Kannan tänä kesänä kameraa

Translation:

This summer I will carry my camera everywhere.

Summer days drifting away...

Sininen ja Punanen seikkailee.

 Ollaan seikkailtu Oonan kanssa. Kuin ihmeen kaupalla olemme säästyneet punkkien puremilta, sen verran on tullut kahlailtua ihme pusikoissa kuvaamassa... Mutta sellaista se on, kesällä möngitään pusikoissa, OK?

 Muita asioita, jotka kuuluvat oleellisesti kesään, ovat tietenkin mm. ylensyöminen ulkona, a.k.a piknikit, ja sen jälkeen vatsa täynnä vedessä lilluminen. (Oikeasti, lapset, tässä järjestyksessä ei saisi toimia.)

Nyt on niin kuumia kelejä ollut muutaman päivän ajan, ettei tekisi mieli vedestä nousta laisinkaan. Nadia, mun koira, on ollut vähän kovilla, mutta mun asunnossa on onneksi viileää ja tuuletin. Pidemmät lenkit täytyisi yrittää tehdä illemmalla, kun on jo viilentynyt. Yritin uittaa Nadiaa eilen sylissäni, mutta se oli vain järkyttynyt ja kiipesi mua pitkin niin, että kynnet vain upposivat mun ihoon. Ei se ymmärrä, että vesi viilentää.

Monsieur Merilevä

  Oonaa on tosi kiva kuvata, meidän yhteistyö sujuu aina niin hyvin. Oona on söpö kun aina välillä se kysyy tosi häpeillen ja ujosti "voisitko ehkä ottaa kuvan", ihan kuin se olisi joku vaiva mulle, päin vastoin; kuvaaminen on minusta vain ihanaa, sehän on mun pitkäaikainen harrastus. Ja on kivaa, että on joku, joka haluaa olla kameran edessä, eikä vaan sano "älä kuvaa muaaa :(("

Täytin muuten reilu viikko sitten 25 vuotta. Olen elänyt neljänneksen vuosisadasta. Elämä on hullua, ja olen iloinen, että olen selvinnyt tähän asti voittajana.

 Translation:

Some summer stuff: Walking in tall grass and being afraid of ticks and other insects, overeating outside a.k.a picnics, and of course swimming. It's been so hot in Finland recently, I don't want to do anything else than float in the lovely cool water. The weather's been so hot, that my dog Nadia has had a hard time. We make our long walks after dark so it's not too hot for her. I tried to take Nadia swimming yesterday, but she hated it; I have claw marks as a proof of that on my body. She tried to climb me when we were in the water...

Oona is fun to photograph. It's fun how she is sometimes shy about asking me to photograph her, even though she knows I love to photograph.

By the way, I turned 25 a week ago. I'm glad I have survived one fourth of a century!

Luonto vyöryy ylitseni

Tykkään ottaa paljon luontokuvia. Rakastan pieniä yksityiskohtia, kastehelmiä, kukan terälehtiä, luonnon omia muodostelmia. Luontokuvien ottaminen on suorastaan terapiaa minulle, mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että harvoja kiinnostaa katsoa muiden ottamia luontokuvia. Ihmiset tapaavat monesti etsiä alitajuisesti kuvista ihmis- tai eläinhahmoja, pelkkä staattinen luonto ei herätä tarpeeksi kiinnostusta. Siksi kovalevylleni onkin päätynyt pölyttymään satoja luontokuvia, joille en keksi käyttöä.

Toinen mielenkiintoinen asia on siluetit. Siluettien avulla voi tehdä illuusioita, esittää varjoteatteria, nähdä asiat eri tavalla kuin yleensä. Mitä tapahtuu, kun yhdistää siluetit ja luontokuvat digitaalisen tuplavalotuksen avulla?

Syntyy uusia ulottuvuuksia. Näen lävitseni; sisusteni puhkeavan kukkaan ja ihoni helmeilevän. Tunnen kosteiden ruohojen kiertyvän ranteideni ympärille, ja hiusteni valuvan sadetta.

 

Näen suonissani oksia ja havunneulasia, näen kuinka vereni muuttuu paksuksi mahlaksi ja luuni nuoriksi oksiksi, niveleni varvuiksi ja sormeni silmuiksi. Kasvoni ovat kohti taivasta, jäseneni ovat puuta, jalkani ovat syvällä mullassa.

Katselen, kuinka luonto vyöryy ylitseni hyökyaaltona, liimautuu päälleni ja kulkeutuu keuhkoihini. Ja hengitän, näen, ja tunnen.

Translation:

I like to photograph nature. It's like therapy to me; but I have noticed, that I never use my nature photographs anywhere, since it seems that people don't find nature photography very interesting. That's why my hard drive is full of never-used nature photographs. 

I also find silhouettes interesting. They are a great way to express things and feelings differently. What happens when you combine these two things, nature photography and silhouettes via digital double exposure? 

I feel new dimentions forming. I can see through myself; my insides blooming and my skin sparkling with dew. Tall grass wrapping around my wrists and water dripping from my hair. 

I can see my veins transforming into sprigs, and my blood becoming thick with sap. My bones become branches and my fingers start blooming. My face to the sky, my body turning to wood, my feet buried deep into the fertile soil.

I watch as the nature wooshes all over me, sticking onto me, drifting into my lungs. And i breathe, and I watch, and I feel.