Parikkalan taianomainen patsaspuisto

 Alunperin luin Parikkalassa sijaitsevasta ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen patsaspuistosta muutama vuosi sitten joltain viihdesivustolta, "omituisimmat matkakohteet"-tyyppisestä, hieman sensaatiohakuisesta artikkelista. Artikkeli maalasi patsaspuiston aavemaiseksi ja karmivaksi. Silloin päätin, että jonain päivänä haluan matkustaa näkemään tämän "karmivan patsaspuiston" - Olenhan kaiken creepyn ja häiriintyneen ystävä.

Kelataan pari vuotta eteenpäin tähän vuoteen - kauniina elokuisena loppukesän päivänä matkustimme Nicon kanssa Parikkalaan ja pääsimme vihdoin näkemään Rönkkösen elämäntyön. Ja itseeni teki kyllä vaikutuksen täysin päinvastainen tunnelma kuin mitä olin odottanut - Patsaspuisto oli uskomattoman kaunis, rauhallinen ja tyyni paikka, jossa mieli lepäsi. Se sijaitsi suojaisassa paikassa ja puiden välissä hymisi hiljainen musiikki.

Pieneen tönöön keskelle puistoa pystytetty näyttely kertoi Veijosta - ujosta, pidättyväisestä erakosta, jonka elämäntyö oli täyttää piha betonisilla patsaillaan. Monet patsaista esittivät joogaavia henkilöhahmoja - Veijo sai mielenrauhaa joogaamisesta. Puiston sisäänkäynnin läheisyydessä "joogatarhaksi" nimetty alue pitää sisällään yli 200 joogaajapatsasta, jotka ovat saaneet ajan kanssa sammaloitua ja sulautua osaksi luontoa.

Viimeistään siinä vaiheessa tunsin syvää samaistumista ja sielujen sympatiaa taiteilijaa kohtaan, kun luin näyttelyn seiniltä sitaatin: "Mie oon ollut aina vähän yliherkkä kaikelle, ottanut kaiken itseeni. Se on ollut yksi elämisen vaikeus. Hermoheikkous on karkottanut minut kokonaan seuraelämästä." Toisella seinällä roikkui Veijon nuorena maalaamia kuvia lapsista retkellä, ja vieressä teksti: "Lentopallojoukkueensa nuotioretkistä Veijo maalasi kuvia teininä. Mukaan retkille hän ei itse tohtinut lähteä kuitenkaan." Sydämeni suli, tässähän on ihminen jonka pidättyväinen herkkyys hipoo omaani.

Veijo Rönkkönen kuoli kotonaan vuonna 2010. Ennen sitä, viimeisinä vuosinaan, hän oli tuttujen mukaan ikään kuin puhjennut kukkaan, alkanut olla seurallisempi ja avoimempi, ja jutustella puiston kävijöiden kanssa (joita ennen oli kartellut). Hänen oma ajatuksensa patsaiden kohtalosta oli, että ne hänen kuolemansa jälkeen jäisivät paikalleen, hajoamaan omaan tahtiinsa (vaikka välillä haaveilikin patsaidensa hautaamisesta hiekkaan ja tuhatvuotiseen hiljaisuuteen).

Sain Veijosta myös hyvin vaatimattoman kuvan. Veikkaan ettei hän ikinä olisi uskonut, että kuolemansa jälkeen patsaspuiston toimintaa ryhdyttiin ylläpitämään yhteisvoimin. Puistosta voi "adoptoida" nimikkopatsaan itselleen kahdeksi vuodeksi 150 eurolla, ja lisäksi toimintaa tuetaan omavalintaisella 2-5 euron/hlö pääsymaksulla (tai oikeastaan se on lahjoitus, mutta jos menette tänne niin kaiken hyvän tähden lahjoittakaa!) sekä pienellä matkamuistoputiikilla josta voi ostaa patsaspuisto-tuotteita. Melkoisen moni patsas olikin adoptoitu, ja ne olivat saaneet juurelleen pikku nimikkokyltin. Puistoa huolletaan ja ylläpidetään ahkerasti ja kunnioittavasti vapaaehtoisvoimin.

Vaikka taiteilija itse oli ollut kovin huolissaan patsaiden rappeutumisesta, mielestäni se oli yksi kiehtovimmista piirteistä koko patsaspuistossa. Tontti tuntui kuin velhon taikomalta pysähtyneeltä taikapuutarhalta, kun jokaisen puun takaa ja pusikon suojista saattoi löytyä yllättäviä eläin-, fantasia- ja ihmispatsaita, jotkut jo miltei peittyneenä aluskasvillisuuteen.

Patsaat olivat ajan syömiä ja luonnon valtaamia. Silmistä saattoi kasvaa sammalta, jäkälä täplitti kivistä ihoa, kasvot halkeilivat ja maali lohkeili. Nämä yksityiskohdat ovat varmasti suuri syy siihen, että moni pitää patsaita karmivina.

Toinen tahattoman karmiva elementti usean patsaan kohdalla oli, että niiden hampaat olivat tehty tekohampaista. Tekohampaiden aidonnäköisyys antoi karkean betonisille patsaille hieman groteskin "uncanny valley"-efektin. Nämä hampaat patsaiden suussa taitavat olla se suurin yksittäinen syy, jonka takia Veijo Rönkkösen patsaspuisto on saanut creepyn maineensa.

Kävijät, sukulaiset ja tutut olivat ajan mittaan alkaneet lahjoittamaan joukolla tekohampaitaan taiteilijalle, joka kuitenkin lopetti niiden käytön patsaissaan jossain vaiheessa. Tekareita jäi roima määrä yli.

Ja noh, sitten on tämä Kuolema. Kuolema-patsas oli osana sekalaista patsaiden jonoa, kuin piilossa tavallisten kulkijoiden joukossa. Sen iho oli kalpea, silmät pelkät silmäkuopat, nenä ikäänkuin pois lahonnut ja kädet sojottivat eteenpäin kuin vanhoissa zombieleffoissa. Sen karmivuus ei taatusti ollut tahatonta!

Monet patsaat olivat kuitenkin hauskoja, sadunomaisia ja huumorintajuisia. Kun joogapatsaat jäivät Veijon äidin kuoltua sikseen, taiteilija alkoi niiden sijaan rakentaa marssivien, tanssivien ja ilakoivien lasten kulkuetta. Pienestä putkitelkkarista pyörivällä videolla Veijo kertoili oman sisäisen lapsensa hoivaamisesta ja sille huomion antamisesta, sekä siitä, kuinka kokee itsensä myös lukemattomien lapsipatsaidensa isäksi. ("Ainahan sitä on lapsi sisältä, aikusenakin - Laps joka tarvihtee rakkautta ja huomiota")

Tämä sisäisestä lapsesta hellästi puhuminen sinetöi Veijo Rönkkösen mieleeni unohtumattomasti samaistuttavaksi, herkäksi taiteilijaksi. Tunsin jännää "itä-suomalaista melankoliaa" Veijon sielunmaisemaa ja vahvaa murretta kuunnellessa (Omat äidin puoleiset sukujuuretkin ovat siellä Karjalan kunnailla). Parikkala sijaitsee aivan Suomen itärajalla, kivenheiton päässä Venäjästä. Veijo asui Parikkalassa koko ikänsä, eikä juurikaan matkustellut, edes noutamaan hänelle myönnettyä Suomi-palkintoa vuonna 2007. Patsaspuisto lieneekin ollut Veijon tapa kutsua ihmiset sen sijaan hänen luokseen.

Tekohampaiden kekseliään käytön lisäksi mielestäni patsaissa oli käytetty rohkeasti ja mielikuvituksellisesti erilaisia esineitä ja materiaaleja. Joillain patsailla oli sileistä kivistä muotoillut hiukset. Toisten vaatteisiin ja asusteisiin oli upotettu värikkäitä lasikuulia. Monilla patsaista oli erikoiset lasi-tai muovisilmät, joiden sisälle oli kertynyt kosteutta hämmentäviksi pisaroiksi.

Ja täytyy kyllä sanoa, että se taiteilijan sisäinen lapsi näkyi niistä teoksista. Tunsin itseni etuoikeutetuksi kun pääsin kurkistamaan tällaisen henkilön mielenmaailmaa. Kaiken kaikkiaan jäi tosi hyvä mieli täällä vierailemisesta. Ja toden totta, Veijo Rönkkönen ansaitsee mielestäni lisänimensä "Paratiisin puutarhuri".

Nähtävää riittää joko pienen uteliaan pyörähtämisen verran, tai kuten meidän tapauksessamme - tuntikausiksi. Tässä merkinnässä on vain murto-osa patsaista.

Patsaspuistossa ei ole vessapalveluja, ja valitettavasti siellä liikkuminen ei ole esteetöntä kapeiden polkujen ja koristeellisten betonikivetysten johdosta. Penkkejä ja levähdyspaikkoja (ja ihana köynnösten peittämä paviljonki, jossa oli riippumatto!) löytyy pitkin puistoa. Paikalle pääsee parhaiten autolla - Parikkalassa on kuulemamme mukaan todella vähän taksitoimintaa taksikeskuksen sulkeuduttua, joten taksin saanti Parikkalan keskustasta patsaspuistoon ei ole itsestäänselvyys. Busseja ei myöskään kulje aivan puiston välittömään läheisyyteen.

Puisto on auki sekä vuoden että vuorokauden ympäri (lukuunottamatta näyttelyä ja putiikkia). Voin vain kuvitella, miten erilainen tunnelma siellä on hehkuvimpaan ruska-aikaan, tai vaikkapa keskellä talvea.

Quarry Witch

Viikin kallioilla kivi valui punaista. Ilma oli seisahtunut paikoilleen. Varikset ilkkuivat korkealla puissa ja peilipintaisissa vesilammikoissa kuhisi omituisia sukeltavia hyönteisiä. Kalliot olivat kuin valtavan siveltimen maalaamia ja muodostivat paikoin sileitä luonnon sohvia ja sopukoita. Keräilin aluksi hienoja kiviä, mutta lopulta oli vain pakko luovuttaa, koska niitä oli vain niin paljon! Pelkäsin koko ajan hieman, että törmäämme ruumiiseen. Jotenkin hiekkakuopat ja louhokset ovat vain omiaan saamaan mielikuvituksen liikkeelle.

Keppikruunu.

 Harmittaa ihan vietävästi, että tuo kaulaani koristava itsetehty kuunsirppikoru jäi sille tielleen - kuvausten jälkeen bussipysäkillä huomasin, ettei se roikkunut enää kaulassani. Onneksi se ei ollut mikään maailman vaikein tehdä, se on valmistettu läpikuultavasta kutistemuovista.

 Nykyään on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kannan ranteessani noita mustia koruja (+yhtä hopeista rengasta). Jostain syystä ne vain rauhoittavat oloani ja niitä on kiva räplätä. Tykkään siitä että niitä on yhteensä 6, se on hyvä luku.

Yksi ihan parhaista vaatelöydöistä pitkään aikaan on nuo kuvissa esiintyvät housut, kyllä, housut! Ne näyttää hameelta ja on liehuvat ja noitamaiset, mutta ne ovat h o u s u t ! Ennenkuulumatonta. Löysin ne Itiksen kierrätyskeskuksesta ja hämmennyin niitä sovittaessani, kun luulin sovittavani hametta. Ihastuin kuitenkin saman tien, ja niistä tuli oitis yksi lempparivaatekappaleistani.

Niiden kanssa voi myös harjoittaa sitä surullisenkuuluisaa "manspreadingia", mikä on ollut jotenkin hauska kokemus. Yleensä istun jalat visusti yhdessä tai sitten nostan ne risti-istuntaan. Allaolevissa kuvissa harjoitin tätä itsevarmuutta uhkuvaa asentoa, ja kyllähän siinä aika voimakas olo tuli. Oikeastaan aika hassua, miten harvoin sitä tulee istuttua tuolla lailla itselleen reteästi tilaa ottaen.

Jännittävää, miten paljon vaatteet voivat muovata olotilaa, sillä jostain syystä olen löytänyt itsestäni tanssijan näiden housujen avulla. Olen tanssinut kotona joka päivä ihan läkähdyksiin asti, ja mietinkin että ehkä entinen omistaja on langettanut näihin jonkun tanssikirouksen. Tanssiminen on ollut hauskaa, vapauttavaa, inspiroivaa ja rentouttavaa. Lihakset tässä on kyllä kipeytynyt, erityisesti erään päivän haudankaivuutanssin jäljiltä. :D

Translation

 I'm sorry but this translation is going to be short, because I should be in bed already. Viikki quarry was an eerie place, full of bleeding rocks, weird puddles with swimming bugs and potential places for accidentally stumbling upon corpses (or so I imagined).  

The crescent moon that I'm wearing around my neck, was lost during that trip - suddenly I just realized it wasn't hanging around my neck anymore. It's a shame, but fortunately it wasn't very hard to make. It was made from translucent shrink plastic.

I made an amazing find the other week, these pants I'm wearing that look like a skirt! I found them from Kierrätyskeskus(recycling center) in Itäkeskus. I have found an interesting side of myself with the help of these pants - a dancer! I have been dancing everyday since I bought them. Maybe the previous owner has cast a dancing spell on them... They are also great for performing the infamous "manspread". It's a very powerful position. Weird that I haven't sat like that more often before. Sorry for the clumsy translation, I really really need my sleep now. Good night!

I don't wanna grow up

Luette juuri 26-vuotiaan Meerin blogia. Mulla on tänään syntymäpäivä.

26 ikävuodesta huolimatta en suostu kasvamaan "aikuiseksi". En halua lakata riemastumasta lapsenomaisesti asioista, tutkimasta paikkoja, kysymästä "miksi?", syömästä karkkia, katsomasta piirrettyjä tai innostumasta videopeleistä. Suostun syömään/juomaan aikuisten asioita, kuten suolakurkkuja, vuohenjuustoa, punasipulia, kahvia ja tummaa suklaata, mutta johonkin se raja on vedettävä. 

 

Kesä on kaikkein otollisinta aikaa lapsuuden muistojen verestämiselle. Lapsena kesälomat tuntuivat ikuisuuksilta, oli aikaa leikkiä ja seikkailla. Aina löytyi jostain muutama kolikko, jolla ostaa halvin jäätelö kaupasta, asfaltti tuoksui eikä ollut mihinkään kiire. 

Kaikenkaikkiaan olen kuitenkin ihan iloinen, etten ole enää lapsi, koska nyt saan päättää itse omista asioistani. Aikuisuushan olisi maailman parasta aikaa olla lapsi, mutta niin moni murtuu aikuisuuden ryhmänpaineen alla ja kadottaa kosketuksen siihen sisäiseen lapseensa. 

Mun ensimmäinen tatuointi on vahvasti sidoksissa mun lapsuuteen. (hyvästi markkina-arvo jne hör hör) Pelasin pienenä ihan hulluna Crash Bandicoot-pelejä. Piirsin Crashista sarjakuvaa ja fanitaidetta, leikin Crashia ja pelasin tietty aina, kun vain sain mahdollisuuden. Se oli ensimmäinen kosketukseni videopeleihin (ja sille tielle jäin:).Olen miettinyt pitkään, mikä tatuointi olisi sellaisesta aiheesta, mihin en kyllästy kahdessa vuodessa/minkä aihetta en tule pitämään nolona tai vanhentuneena. Voisi kuvitella, että jos pikkupennusta asti on fanittanut jotain peliä, siitä on valtavasti rakkaita muistoja ja sen voisi pelata vaikka silmät kiinni lopusta alkuun, siihen ei ihan heti ihollakaan kyllästy. Olen ihan iloinen, että olin miettinyt näinkin kauan ensimmäisen tatuoinnin ottoa. Muuten mulla olisi ihan kamalia "nuoruudentatuointeja", joihin olisin jo hermostunut aikaa sitten. (En tarkoita että nuoruudentatuoinnit olisivat kaikilla kamalia, tarkoitan vain että oma makuni on muuttunut vuosien saatossa radikaalisti)

Nythän tatuointi ei kuvasta pelkästään jotain peliä, vaan on jälleen yksi ankkuri lapsuuteeni ja lapsenomaiseen intoon, jota olen oppinut pitämään suuressa arvossa. Halusin siitä värikkään ja kirkkaan. Toivotaan, että se pysyy sellaisena monta monta vuotta. Siinä on Aku Aku-naamio, jonka tarkoitus on auttaa ja suojella pelaajaa, NITRO- ja TNT-laatikot, wumpahedelmiä, ja vaaleanpunainen kristalli.

Olen myös fiilistellyt limaa aivan järkyttävän paljon. Muistatteko ne lapsuuden limalelut? Ne oli niiiiiiin hienoja. Niissä on vain sitä jotain. Olen yrittänyt metsästää reseptiä, jolla voisi valmistaa itse sellaista lelulimaa. Tähän mennessä tulokset ovat olleet köyhät (limayritykseni muistutti mansikkajugurttia), mutta tämä on yksi harvoista ongelmanratkaisutilanteista, joissa nautin "yrityksen ja erehdyksen kautta voittoon"-lähestymistavasta. Toinen sellainen on maailman paras saippuakuplaresepti, joka on vielä työn alla.

 Translation:

I'm 26 years old. But I don't want to do adult stuff.

I've been doing childhood stuff instead; blowing bubbles, exploring, eating candy, watching cartoons. It's kind of neat to be an adult kid. I tried to make slime, but it failed... I will get the recipe right, some day!