Tänään on Helsinki-päivä. Huomasin tapahtuman sivuja selatessani todella mielenkiintoisen tapahtuman; "Rasvaletit ja vekkihameet piknikillä" - 50-luvun piknikin Hakasalmen huvilalla, jossa oli myös ilmaista fiftarikampausten laittoa, opastettu kierros museon fiftarinäyttelyyn, ja muuta kiinnostavaa. Innostuin ja jännityin saman tien niin paljon, että koko mun vartalo vaan joutui ihmeellisen vapinakohtauksen valtaan. Kun meikkasin ja vedin vaatetta päälle, koko mun kroppa ja raajat tutisi ja vatkasi kuin nuudelit. Hyvä, että sain meikit naamaan ilman ylimääräisiä kiekuroita.
Minulla innostus, jännitys ja ahdistus kulkevat hyvin usein käsi kädessä. Ei ole yhtä ilman toista, eikä kahta ilman kolmatta. Siksi jonkun hyvän asian odottaminen tuntuu minusta usein kauhealta, en saa iloa siitä innostuksesta, vaan se tuntuu aivan kamalalta. Oksettaa, sydän hakkaa, hikoiluttaa, pelottaa. En uskalla innostua asioista etukäteen, sillä silloin joudun kestämään tuota kamalaa olotilaa koko ajan; Mitä innostuneempi olen, sitä enemmän ahdistaa.
Lopulta vaatteet olivat päällä, meikit naamassa, ja kengät jo jalassa. Vapina ei ollut lakannut vieläkään, ja siinä käsi ovenkahvalla se sitten iski ilmat pihalle; ahdistusdemoni joka oli oikeastaan kuiskinut koko vapinakohtauksen aikana jossain taustalla. Ahdistusdemoni istuttaa päähäni täysin järjenvastaisia ajatuksia, jotka kuitenkin tuntuvat sillä hetkellä ylitsepääsemättömiltä ja täysin tosilta. Ajatuksia siitä, miten kaikki on turhaa, missään ei ole mitään järkeä, turha lähteä, kaikki vihaa sua, kaikki katsoo sua, kaikki tuomitsee sua, ei kannata, ei pysty, mitä järkeä, yksin olisit sielläkin, kaikki ihmettelee, ulkopuolinen, vaivaannuttava, vieras, ylimääräinen. Worst case scenarioita ja kuvitteellisia dialogeja esim. riitatilanteista, joihin tulen joutumaan.
Sitten vaan huomaa tutisevansa ulkovaatteet päällä, raajat puutuneina adrenaliinista vessan lattialla ja kellon olevan niin paljon, ettei edes kerkeä koko tapahtumaan, ja jostain syystä ensimmäinen puolustusreaktio kaikkeen on alkaa ottamaan vessanpeili-selfieitä. 50 epäonnistuneen yrityksen jälkeen valokuvista katsoo vääristynyt muhkurainen naama, ja kaikki se vaan johtaa siihen, että alkaa epäillä oman mielenterveytensä rippeitä ja tekee mieli kirkua. Sitten vain tyytyy itkeä nyyhkyttämään lannistuneena ja tajuaa, ettei tästäkään nyt tullut mitään. Kaikkein turhauttavinta on nämä päivät, kun on jo valmiina ovella, käsi kahvalla. Ja mä olisin oikeasti halunnut päästä sinne näyttelyyn ja piknikille.
Translation:
This is a more personal post that I'm used to. Unfortunately I don't have the strenght to translate this properly right now. It's about undefined anxiety, and leaving the house. Didn't make it today, ended up on the bathroom floor shaking, and for some reason my first defense mechanism was to start taking selfies, which ended up looking monstrous in my distressed mind, and then uncontrollable crying ensued. Many days are like this when you have anxiety.
