Kerran syksyllä löysin maasta kuolleen linnun. Se oli luultavasti harakka - suuri osa siitä oli syöty, mikä teki tunnistamisesta hankalaa.
Taksidermia, luut ja anatomia yleisesti tunnetusti kiehtovat minua, joten päädyin keräämään ruumiin talteen, puhdistamaan linnun kallon ja kuivattamaan sen jalat netistä lukemieni ohjeiden avulla.
Aluksi hautasin kallon syrjäiseen paikkaan, jotta luonto voisi puhdistaa sen niin hyvin kuin vain luonto osaa, mutta ensimmäiset yöpakkaset alkoivat jo parin viikon päästä, joten kaivoin kallon ylös ja hautaamisen sijaan maseroin kallon loppuun. Kylmässä maassa nimittäin hajoamisprosessi hidastuu huomattavasti.
Maseroiminen eli mädättäminen tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä tapauksessa lämminvesihaudetta pitkän ajanjakson ajan (puhutaan viikoista pienenkin, melko puhtaaksi nyljetyn linnukallon kohdalla). Luuhun tiukkaan tarttunut rasva ja kudos liukenee lämpimään veteen ajan myötä, ja bakteerit syövät jäljelläolevan pehmytkudoksen pois. Vettä vaihdetaan tarpeen mukaan, ja maseroinnin suurin haitta ilmeneekin tässä vaiheessa - vettä vaihtaessa hajun voi odottaa olevan voimakkaan mädäntynyt ja oksettava. Olin suhteellisen onnekas, sillä linnunkallo ei haissut juurikaan, koska se oli niin pieni ja suhteellisen puhdas jo valmiiksi. Itse en kerrostaloasunnossa ja hajuherkkänä kykenisi välttämättä mädättämään mitään tämän suurempaa tai haisevampaa.
Pidin veden lämpimänä säilyttämällä kalloa yläkaapissa hellan päällä, jossa ilman lämpötila on muuta asuntoa hieman korkeampi. Vesi ei siis koko ajan ollut lämmintä, mikä olisi mahdollisesti nopeuttanut puhdistusprosessia.
Voin sanoa, että luonto antoi minulle melkoisen arvokkaan oppitunnin. Kalloa puhdistaessani opin paljon uutta lintujen anatomiasta ja toimintaperiaatteista. Kunnioitukseni luonnon ihmeitä kohtaan kasvoi vain entisestään lintua käsitellessäni. Se oli kaunis, ja oli opettavaista olla läsnä sen hajoamisprosessin eri vaiheessa.
Jalat eivät tarvinneet niin paljoa käsittelyä kuin luu - Ne laitoin vain suolahauteeseen pieneen rasiaan, jotta suola kuivattaisi ne muumioitumista muistuttavaan tilaan, kuiviksi ja koviksi. Hieroin leikkuukohtaan suolaa erityisen tarkkaan, upotin jalat suolapedille, ja kaadoin päälle lisää suolaa niin paljon että ne peittyivät.
Jalat saivat kuivua suolassa noin kahden kuukauden ajan. Sen jälkeen niistä oli tullut jäykät ja kovettuneet. Leikkuukohdat repsottivat vähän rumasti, koska ensikertalaisena veitsenjälkeni oli ollut epävarmaa ja kömpelöä, joten käärin päätyjen ympärille silkkinauhaa. Jalat pääsivät lasipurkkiin hyllylle muiden kuriositteettien kanssa.
Valmiina hyllystä löytyi jo vanha kunnon kojootinkallo, jonka tilasin aikoinaan etsystä.
Pitää nyt vielä loppuun mainita, vaikka varmaan jokainen joka minua vähäänkään tuntee tietää tämän jo, mutta en kannata tai hyväksy julmuutta eläimiä kohtaan, enkä tue niiden tappamista, kiduttamista tai syömistä. Kaikki omistamani eläinten osat ovat luonnollisesti tai tapaturmaisesti valmiiksi kuolleiden eläinten osia.
Kuolema on kaunis, mutta vähän pelottava asia, ja myönnän että monesti kalloa puhdistaessa teki mieli vaan luovuttaa silkasta puistatuksesta ja käydä hautaamassa raato pois silmistä jonnekin kauas. Miten ihmeellistä voi olla elämä ja kuolema - niin kaunista ja niin kauhistuttavaa samaan aikaan.
