Parikkalan taianomainen patsaspuisto

 Alunperin luin Parikkalassa sijaitsevasta ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen patsaspuistosta muutama vuosi sitten joltain viihdesivustolta, "omituisimmat matkakohteet"-tyyppisestä, hieman sensaatiohakuisesta artikkelista. Artikkeli maalasi patsaspuiston aavemaiseksi ja karmivaksi. Silloin päätin, että jonain päivänä haluan matkustaa näkemään tämän "karmivan patsaspuiston" - Olenhan kaiken creepyn ja häiriintyneen ystävä.

Kelataan pari vuotta eteenpäin tähän vuoteen - kauniina elokuisena loppukesän päivänä matkustimme Nicon kanssa Parikkalaan ja pääsimme vihdoin näkemään Rönkkösen elämäntyön. Ja itseeni teki kyllä vaikutuksen täysin päinvastainen tunnelma kuin mitä olin odottanut - Patsaspuisto oli uskomattoman kaunis, rauhallinen ja tyyni paikka, jossa mieli lepäsi. Se sijaitsi suojaisassa paikassa ja puiden välissä hymisi hiljainen musiikki.

Pieneen tönöön keskelle puistoa pystytetty näyttely kertoi Veijosta - ujosta, pidättyväisestä erakosta, jonka elämäntyö oli täyttää piha betonisilla patsaillaan. Monet patsaista esittivät joogaavia henkilöhahmoja - Veijo sai mielenrauhaa joogaamisesta. Puiston sisäänkäynnin läheisyydessä "joogatarhaksi" nimetty alue pitää sisällään yli 200 joogaajapatsasta, jotka ovat saaneet ajan kanssa sammaloitua ja sulautua osaksi luontoa.

Viimeistään siinä vaiheessa tunsin syvää samaistumista ja sielujen sympatiaa taiteilijaa kohtaan, kun luin näyttelyn seiniltä sitaatin: "Mie oon ollut aina vähän yliherkkä kaikelle, ottanut kaiken itseeni. Se on ollut yksi elämisen vaikeus. Hermoheikkous on karkottanut minut kokonaan seuraelämästä." Toisella seinällä roikkui Veijon nuorena maalaamia kuvia lapsista retkellä, ja vieressä teksti: "Lentopallojoukkueensa nuotioretkistä Veijo maalasi kuvia teininä. Mukaan retkille hän ei itse tohtinut lähteä kuitenkaan." Sydämeni suli, tässähän on ihminen jonka pidättyväinen herkkyys hipoo omaani.

Veijo Rönkkönen kuoli kotonaan vuonna 2010. Ennen sitä, viimeisinä vuosinaan, hän oli tuttujen mukaan ikään kuin puhjennut kukkaan, alkanut olla seurallisempi ja avoimempi, ja jutustella puiston kävijöiden kanssa (joita ennen oli kartellut). Hänen oma ajatuksensa patsaiden kohtalosta oli, että ne hänen kuolemansa jälkeen jäisivät paikalleen, hajoamaan omaan tahtiinsa (vaikka välillä haaveilikin patsaidensa hautaamisesta hiekkaan ja tuhatvuotiseen hiljaisuuteen).

Sain Veijosta myös hyvin vaatimattoman kuvan. Veikkaan ettei hän ikinä olisi uskonut, että kuolemansa jälkeen patsaspuiston toimintaa ryhdyttiin ylläpitämään yhteisvoimin. Puistosta voi "adoptoida" nimikkopatsaan itselleen kahdeksi vuodeksi 150 eurolla, ja lisäksi toimintaa tuetaan omavalintaisella 2-5 euron/hlö pääsymaksulla (tai oikeastaan se on lahjoitus, mutta jos menette tänne niin kaiken hyvän tähden lahjoittakaa!) sekä pienellä matkamuistoputiikilla josta voi ostaa patsaspuisto-tuotteita. Melkoisen moni patsas olikin adoptoitu, ja ne olivat saaneet juurelleen pikku nimikkokyltin. Puistoa huolletaan ja ylläpidetään ahkerasti ja kunnioittavasti vapaaehtoisvoimin.

Vaikka taiteilija itse oli ollut kovin huolissaan patsaiden rappeutumisesta, mielestäni se oli yksi kiehtovimmista piirteistä koko patsaspuistossa. Tontti tuntui kuin velhon taikomalta pysähtyneeltä taikapuutarhalta, kun jokaisen puun takaa ja pusikon suojista saattoi löytyä yllättäviä eläin-, fantasia- ja ihmispatsaita, jotkut jo miltei peittyneenä aluskasvillisuuteen.

Patsaat olivat ajan syömiä ja luonnon valtaamia. Silmistä saattoi kasvaa sammalta, jäkälä täplitti kivistä ihoa, kasvot halkeilivat ja maali lohkeili. Nämä yksityiskohdat ovat varmasti suuri syy siihen, että moni pitää patsaita karmivina.

Toinen tahattoman karmiva elementti usean patsaan kohdalla oli, että niiden hampaat olivat tehty tekohampaista. Tekohampaiden aidonnäköisyys antoi karkean betonisille patsaille hieman groteskin "uncanny valley"-efektin. Nämä hampaat patsaiden suussa taitavat olla se suurin yksittäinen syy, jonka takia Veijo Rönkkösen patsaspuisto on saanut creepyn maineensa.

Kävijät, sukulaiset ja tutut olivat ajan mittaan alkaneet lahjoittamaan joukolla tekohampaitaan taiteilijalle, joka kuitenkin lopetti niiden käytön patsaissaan jossain vaiheessa. Tekareita jäi roima määrä yli.

Ja noh, sitten on tämä Kuolema. Kuolema-patsas oli osana sekalaista patsaiden jonoa, kuin piilossa tavallisten kulkijoiden joukossa. Sen iho oli kalpea, silmät pelkät silmäkuopat, nenä ikäänkuin pois lahonnut ja kädet sojottivat eteenpäin kuin vanhoissa zombieleffoissa. Sen karmivuus ei taatusti ollut tahatonta!

Monet patsaat olivat kuitenkin hauskoja, sadunomaisia ja huumorintajuisia. Kun joogapatsaat jäivät Veijon äidin kuoltua sikseen, taiteilija alkoi niiden sijaan rakentaa marssivien, tanssivien ja ilakoivien lasten kulkuetta. Pienestä putkitelkkarista pyörivällä videolla Veijo kertoili oman sisäisen lapsensa hoivaamisesta ja sille huomion antamisesta, sekä siitä, kuinka kokee itsensä myös lukemattomien lapsipatsaidensa isäksi. ("Ainahan sitä on lapsi sisältä, aikusenakin - Laps joka tarvihtee rakkautta ja huomiota")

Tämä sisäisestä lapsesta hellästi puhuminen sinetöi Veijo Rönkkösen mieleeni unohtumattomasti samaistuttavaksi, herkäksi taiteilijaksi. Tunsin jännää "itä-suomalaista melankoliaa" Veijon sielunmaisemaa ja vahvaa murretta kuunnellessa (Omat äidin puoleiset sukujuuretkin ovat siellä Karjalan kunnailla). Parikkala sijaitsee aivan Suomen itärajalla, kivenheiton päässä Venäjästä. Veijo asui Parikkalassa koko ikänsä, eikä juurikaan matkustellut, edes noutamaan hänelle myönnettyä Suomi-palkintoa vuonna 2007. Patsaspuisto lieneekin ollut Veijon tapa kutsua ihmiset sen sijaan hänen luokseen.

Tekohampaiden kekseliään käytön lisäksi mielestäni patsaissa oli käytetty rohkeasti ja mielikuvituksellisesti erilaisia esineitä ja materiaaleja. Joillain patsailla oli sileistä kivistä muotoillut hiukset. Toisten vaatteisiin ja asusteisiin oli upotettu värikkäitä lasikuulia. Monilla patsaista oli erikoiset lasi-tai muovisilmät, joiden sisälle oli kertynyt kosteutta hämmentäviksi pisaroiksi.

Ja täytyy kyllä sanoa, että se taiteilijan sisäinen lapsi näkyi niistä teoksista. Tunsin itseni etuoikeutetuksi kun pääsin kurkistamaan tällaisen henkilön mielenmaailmaa. Kaiken kaikkiaan jäi tosi hyvä mieli täällä vierailemisesta. Ja toden totta, Veijo Rönkkönen ansaitsee mielestäni lisänimensä "Paratiisin puutarhuri".

Nähtävää riittää joko pienen uteliaan pyörähtämisen verran, tai kuten meidän tapauksessamme - tuntikausiksi. Tässä merkinnässä on vain murto-osa patsaista.

Patsaspuistossa ei ole vessapalveluja, ja valitettavasti siellä liikkuminen ei ole esteetöntä kapeiden polkujen ja koristeellisten betonikivetysten johdosta. Penkkejä ja levähdyspaikkoja (ja ihana köynnösten peittämä paviljonki, jossa oli riippumatto!) löytyy pitkin puistoa. Paikalle pääsee parhaiten autolla - Parikkalassa on kuulemamme mukaan todella vähän taksitoimintaa taksikeskuksen sulkeuduttua, joten taksin saanti Parikkalan keskustasta patsaspuistoon ei ole itsestäänselvyys. Busseja ei myöskään kulje aivan puiston välittömään läheisyyteen.

Puisto on auki sekä vuoden että vuorokauden ympäri (lukuunottamatta näyttelyä ja putiikkia). Voin vain kuvitella, miten erilainen tunnelma siellä on hehkuvimpaan ruska-aikaan, tai vaikkapa keskellä talvea.

Kaleidoskooppilasit

Hei pitkästä aikaa!
Toivun ankeasta ajanjaksosta. Omaa naamaa on ollut vaikea katsoa saatika kuvata, mutta pitkästä aikaa eilen iski kuvausinspiraatio kaleidoskooppilasien kanssa pelleillessä. Nämä lasit ovat ihanat, mutta muutama miinuspiste tulee jäykistä sangoista ja painavista laseista, jotka alkavat puristaa ja painaa nenänvartta hyvin nopeasti.

Muutenkaan nämä eivät ole mikään järkevä asuste arkikäyttöön tai ylipäätään muuhun kuin makoiluun ja ihasteluun, sillä maailma pirstaloituu herkullisen värisiksi fraktaaleiksi kun näiden linssien läpi kurkkaa.

En tiedä yllättyykö kukaan, että nämäkin löytyivät ebaystä, niin kuin about kaikki muukin kiva krääsä mun elämässä. "Prism glasses" tai "Kaleidoscope glasses"-hakusanalla löytyy ebaystä laseja laajalla hintahaarukalla; sivusto ehdotti reilusti halvempaa identtistä paria sillä sekunnilla, kun varmistin 27 euron arvoisen tilauksen ja siinä vaiheessa se oli vähän voi voi, joten kannattaa skannata tarjoukset ja samankaltaiset tuotteet huolella jos mielii päästä halvemmalla. :D

Ja tietenkin oli saatava tietää, mitä syntyy kun näiden linssien läpi valokuvaa. Lempiharrastuksiani, vääristävien materiaalien läpi kuvaaminen... Ja kuvista tuli tosi herkullisia, psykedeelisiä ja hauskoja!

Kaikki tuntuu tosi turhalta nykyään, mutta kameraan tarttuminen ja hauska kikkailu tuntui pitkästä aikaa siltä, että siinä on joku järjen, tarkoituksen ja ilon murunen. Ehkä totaalisista lannistumisista voi vielä toipua.

Ylemmät kuvat on otettu ilman salamaa, kun taas alemmissa on käytetty Nikonin omaa kiinteää salamaa. Niissä on hauska ero tunnelmissa, ylemmät ovat lämpimiä ja vähän "hippimäisiä" :D kun taas alemmissa on jotain herkullista purkka-laser-avaruusmeininkiä. Tykkään molemmista tunnelmista itse tosi paljon.

 Huomaa, ettei ole hengaillut järjestelmäkameran kanssa tarpeeksi viime aikoina, kun nyt puolen tunnin kameran kannattelu saa lihakset kipeiksi. LIHAKSET KIPEIKSI. :D

Olen tehnyt paljon niitä limavideoita, siitä on tullut ihan kunnon intohimoharrastus. Tällä hetkellä Conceptual Slime-blogissa on meneillään Halloweenkuukausi (koska lokakuu! ♥), eli kaikki limat ovat teemaltaan vähän... omituisempia kuin normaalisti. Mulla on ollut tosi hauskaa sitä tehdessä. Itseinhon, epävarmuuden ja epäilyksen hetkinä muistelen sitä, mikä on oikeasti tärkeää - Mulla on tosi hauskaa tän projektin parissa.

Lentänyt ei enää lintunen

 Varoitus: Tämä merkintä käsittelee kuollutta eläintä, ja sisältää kuvia ja melko graafisia kuvauksia. Ei sovellu herkimmille.

Kerran syksyllä löysin maasta kuolleen linnun. Se oli luultavasti harakka - suuri osa siitä oli syöty, mikä teki tunnistamisesta hankalaa.

Taksidermia, luut ja anatomia yleisesti tunnetusti kiehtovat minua, joten päädyin keräämään ruumiin talteen, puhdistamaan linnun kallon ja kuivattamaan sen jalat netistä lukemieni ohjeiden avulla.

Aluksi hautasin kallon syrjäiseen paikkaan, jotta luonto voisi puhdistaa sen niin hyvin kuin vain luonto osaa, mutta ensimmäiset yöpakkaset alkoivat jo parin viikon päästä, joten kaivoin kallon ylös ja hautaamisen sijaan maseroin kallon loppuun. Kylmässä maassa nimittäin hajoamisprosessi hidastuu huomattavasti.

Maseroiminen eli mädättäminen tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä tapauksessa lämminvesihaudetta pitkän ajanjakson ajan (puhutaan viikoista pienenkin, melko puhtaaksi nyljetyn linnukallon kohdalla). Luuhun tiukkaan tarttunut rasva ja kudos liukenee lämpimään veteen ajan myötä, ja bakteerit syövät jäljelläolevan pehmytkudoksen pois. Vettä vaihdetaan tarpeen mukaan, ja maseroinnin suurin haitta ilmeneekin tässä vaiheessa - vettä vaihtaessa hajun voi odottaa olevan voimakkaan mädäntynyt ja oksettava. Olin suhteellisen onnekas, sillä linnunkallo ei haissut juurikaan, koska se oli niin pieni ja suhteellisen puhdas jo valmiiksi. Itse en kerrostaloasunnossa ja hajuherkkänä kykenisi välttämättä mädättämään mitään tämän suurempaa tai haisevampaa.

Pidin veden lämpimänä säilyttämällä kalloa yläkaapissa hellan päällä, jossa ilman lämpötila on muuta asuntoa hieman korkeampi. Vesi ei siis koko ajan ollut lämmintä, mikä olisi mahdollisesti nopeuttanut puhdistusprosessia.

Voin sanoa, että luonto antoi minulle melkoisen arvokkaan oppitunnin. Kalloa puhdistaessani opin paljon uutta lintujen anatomiasta ja toimintaperiaatteista. Kunnioitukseni luonnon ihmeitä kohtaan kasvoi vain entisestään lintua käsitellessäni. Se oli kaunis, ja oli opettavaista olla läsnä sen hajoamisprosessin eri vaiheessa.

Jalat eivät tarvinneet niin paljoa käsittelyä kuin luu - Ne laitoin vain suolahauteeseen pieneen rasiaan, jotta suola kuivattaisi ne muumioitumista muistuttavaan tilaan, kuiviksi ja koviksi. Hieroin leikkuukohtaan suolaa erityisen tarkkaan, upotin jalat suolapedille, ja kaadoin päälle lisää suolaa niin paljon että ne peittyivät.

Jalat saivat kuivua suolassa noin kahden kuukauden ajan. Sen jälkeen niistä oli tullut jäykät ja kovettuneet. Leikkuukohdat repsottivat vähän rumasti, koska ensikertalaisena veitsenjälkeni oli ollut epävarmaa ja kömpelöä, joten käärin päätyjen ympärille silkkinauhaa. Jalat pääsivät lasipurkkiin hyllylle muiden kuriositteettien kanssa.

 Valmiina hyllystä löytyi jo vanha kunnon kojootinkallo, jonka tilasin aikoinaan etsystä.

Pitää nyt vielä loppuun mainita, vaikka varmaan jokainen joka minua vähäänkään tuntee tietää tämän jo, mutta en kannata tai hyväksy julmuutta eläimiä kohtaan, enkä tue niiden tappamista, kiduttamista tai syömistä. Kaikki omistamani eläinten osat ovat luonnollisesti tai tapaturmaisesti valmiiksi kuolleiden eläinten osia.

Kuolema on kaunis, mutta vähän pelottava asia, ja myönnän että monesti kalloa puhdistaessa teki mieli vaan luovuttaa silkasta puistatuksesta ja käydä hautaamassa raato pois silmistä jonnekin kauas. Miten ihmeellistä voi olla elämä ja kuolema - niin kaunista ja niin kauhistuttavaa samaan aikaan.

Vuoteni kännykkäkuvina

At first I'd like to tell you about some changes this blog is going through. I'm sorry to tell you that I'm not going to be writing/translating my posts in english anymore. The translation process takes too much of my energy, makes me a bit anxious and I have noticed I've been postponing writing here because I'm too tired to translate my thoughts correctly. So... This is me, listening to my gut! Thank you for reading and commenting, all my english speaking friends and followers. ♥

----

Jotta jaksaisin kirjoittaa blogia, lopetan englanninkielisten käännösten kirjoittamisen tekstieni loppuihin. Olen huomannut, että monesti en jaksa kirjoittaa blogia ihan vain siksi, että en jaksa kääntää jaarittelujani englanniksi. En halua enää estää itseäni jonkun niin pienen asian johdosta, joka on paisunut suureksi ongelmamöykyksi vaikka tietääkin ratkaisun jo valmiiksi.

Edellistä blogimerkintää kirjoitellessani ajattelin lisätä kuvituskuvaksi "ihan nopee jonkun kollaasin tai pari vuoden aikana ottamistani kännykkäkuvista" - kuinka ollakaan, ihan nopee ei kuulu koneeni sanavarastoon, lisäksi niitä kuvia oli t u h a n s i a . Päädyin kaiken lisäksi hinkuttamaan ja kiillottamaan kollaasejani perfektionistiluonteeni mukaisesti tuntikausiksi, vaikka tarkoitus oli kasata joku rento, hauska, vaatimaton kollaasi. Nämä kuvat ovatkin sitten sen mukaisia, että välillä meni joku raivoperfektionismivaihe päälle, kunnes taas muistin "ai nii, nii näiden piti olla vaan ihan nopee ihansamajuttu", ja niin edelleen.

Pari kollaasia muuttuikin seitsemäksitoista kollaasiksi, ja kello oli yhtäkkiä neljä yöllä. Väittäisin photoshopin hidastelun syöneen _ainakin_ tunnin workflowstani, mutta se ei kaatunut kertaakaan. Tarvitsisin uuden koneen, jotta voisin toteuttaa itseäni paremmin. Kun joskus joudun oikeesti kattomaan 20 sekuntia latausikkunaa, kun oon käyttänyt nudge- tai crop-työkalua millin verran?? Unacceptable.

ps. kuvat voi klikata isommiksi, jos ei saa niistä selvää muutoin!

 TALVI/KEVÄTTALVI

 Jolloin olin työharjoittelussa Sarjakuvakeskuksella, yritin tsempata itseäni tekemään luovia juttuja ja jaksoin vielä jotenkuten pitää itseni kasassa ihmisten ilmoilla, vaikka perustukset ja muurit jo rakoilivatkin uhkaavasti.

KEVÄT 

Jolloin minulle alkoi valjeta, että huijaan vain itseäni ja muita yrittämällä larpata työkykyistä tässä elämäntilanteessa, vegaaniset tipu-munkit tuli arnoldseihin, lintu lensi mun ikkunasta sisälle, seikkailin Nicon kanssa metsissä ja iloitsin kuivasta asfaltista ja lisääntyvästä valosta. 

ALKUKESÄ

 

Jolloin sain elämäni toisen burnoutin joka on ehkä kuitenkin vielä sitä samaa ensimmäistä burnoutia vuosien takaa josta en ole edes selvinnyt vielä, aloin kerätä aarteita maasta, luovutin monen asian suhteen, tein jättisaippuakuplia, kävin isän luona Turussa, leikkasin otsatukan, kaduin otsatukkaa (ja kadun edelleen tänä päivänä, never again Meeri me ollaan puhuttu tästä), jouduin lähes joka kerta pakottamaan itseni ulos mm. mantralla "jos menen nyt ulos, näen kukkia ja todennäköisesti eläimiä", rakensin majan kotiin ja nukuin siellä yhden yön.

KESKIKESÄ 

Jolloin voin paremmin kuin koko vuonna yhteensä pelkästään Pokémon Go:n ansiosta. Mua vähän itkettää kun ajattelen tätä, Pokémon go ja se alkuhuuma on ehdottomasti mun paras kesämuisto tältä vuodelta. Mä en voi sanoin kuvailla, miltä musta tuntui, kun pystyin toimimaan kuin normaalit ihmiset, lähtemään ulos, näkemään kavereita, juttelemaan vieraille ihmisille, kävelemään, pyöräilemään, ja katsomaan kaikkia maisemia, täysikuita, auringonlaskuja ja ulkomaailmaa joita en olisi todellakaan kokenut ilman peliä.

Jolloin kävin rannalla, pyöräilin metsissä, keräsin mustikoita (ei jäänyt marjat metsiin mätänemään vaikka pelasinkin samalla Pokémonia), moikkasin lehmiä, osallistuin Helsinki Prideen, tutkiskelin itseäni ja tapasin ystäviä ja kavereita, sain isältä lahjaksi kokovartalopeilin olohuoneeseen.

ALKUSYKSY 

Jolloin kävin Nicon kanssa lintsin kauhuviikoilla, ostin limakarkkeja, olin sairaalahoidossa, tutustuin ystävän pikku corginpentuun, kävin em. ystävän kanssa pitkällä syyskävelyllä eväiden ja kahvitermoksen voimin, hankin kiviä ja kristalleja, kirjoittelin paljon päiväkirjaa, podin ylimitoitettua maailmantuskaa ja kamalia häpeän ja syyllisyyden tunteita, lopetin sairaalahoidon kesken, maseroin ja puhdistin linnunkallon ja kuivatin linnunjalat ensimmäistä kertaa (tästä enemmän erillisessä merkinnässä lähiaikoina), lähennyin luonnon kanssa, aloin aktiivisesti etsimään ahdistuksenhallintakeinoja jotka toimivat itselleni.

LOPPUSYKSY 

 Jolloin nautin syyskävelyistä, tein paljon marja/hedelmävettä ja -teetä itse, olin halloweenin ajan ystävän luona syömässä hyvin ja pelaamassa maskeerattuna omituiseksi scopo- ja trypofoobikon painajaiseksi, ostin uuden talvitakin kirpparilta, sain selvyyden ja hetken mielenrauhan mun koko vuoden kestäneeseen tukihelvettiin ja -sekoiluun päästessäni väliaikaiselle sairaseläkkeelle. Tein sopua em. faktan kanssa, ja painiskelin häpeädemonieni kanssa, kirjoitin ja suunnittelin yhtä päässäni pyörivää tarinaa aivot savuten.

TALVI 

 Jolloin aloin ryömiä kolostani ulos ja hyväksyä että olen juuri tällainen kuin olen, taistelin sosiaalisia pelkojani vastaan aktiivisesti, "uudelleentutustuin" pariin ihanaan kaveriin, jotka ovat olleet mun elämässä kauan mutta ihan liian kaukaisina tuttavuuksina ennen tätä, löysin rauhoittavan ja turvallisen ympäristön omasta suihkuhuoneestani, pukeuduin huvin vuoksi Fallout-hahmokseni, leivoin piparkakkutaikina-sandwicheja, sain lisäystä Living Dead Dolls-perheeseeni Saaralta (joka ei siis ole se mun eksä, vaan toinen niistä em. ihanista kavereista joiden kanssa olen nyt alkanut aktiivisemmin ystävystyä), kävin Yayoi Kusaman näyttelyssä, ja välttelin joulua pysymällä sisällä.


Kuvien perusteella näyttää ihan hauskalta ja toiminnantäyteiseltä vuodelta, mutta kukapa kuvaisi itseään itkemässä itseään uneen neljältä aamuyöstä tai sitä kun ei ole poistunut sängystään kuin vessaan pariin vuorokauteen. No joo. Lopetan tähän.

Tervetuloa, 2017!