kesäkuuta 29, 2014

Toisiamme tukekaamme

Pääsin viettämään Helsinki Pride 2014:ää, vaikka aluksi meinasin joutua töihin. Olisi harmittanut extrapaljon olla töissä, sillä kulkue kulki suoraan työpaikkani edestä. Siellähän olisin pyyhkinyt katkerana pöytiä ja kuullut kansan huudon, riemun ja vapauden ulkoa. :D Onneksi sain sumplittua vapaapäivän itselleni ja osallistuttua kulkueeseen ja puistojuhlaan!

Meitä oli yli 20 000 osallistujaa! Se on aivan huima määrä! Niin paljon ihmisiä marssimassa rakkauden ja ihmisoikeuksien puolesta. Olen meistä kaikista ylpeä.


Valitsin kylttini tekstin sen perusteella, että olen hyvin usein toivonut, että pääsisin kertomaan sille nuorelle itselleni, jota syrjittiin ja joka ajatteli mustavalkoisesti ja fatalistisesti kaikesta, eikä tajunnut että asiat voisivat oikeasti muuttua parempaan suuntaan, että kaikki oikeasti tulee vielä muuttumaan paremmaksi.

Tämä kyltti oli kaikille nuorille, joita kiusataan koulussa, syrjitään, ja haukutaan. Tämä on kaikille nuorille jotka eivät tunne kuuluvansa joukkoon esim. seksuaalisen suuntautumisensa, mielenterveytensä, tyylinsä, ajatusmaailmansa, uskontonsa tai jonkun muun asian takia.

Lapset ja teini-ikäiset ovat hyvin julma ikäryhmä, julmin ehkä meistä kaikista. Sen ikäisenä meille ei ole vielä kehittynyt täyttä ymmärrystä sanojemme ja tekojemme vaikutuksesta, jokainen hakee omaa paikkaansa ja identiteettiään, ja pienistä ongelmista paisuu maailman kokoisia, koska ei ole vielä vertailukohteita eikä elämänkokemusta. Joillekin ihmisille koulun käytävät ovat taistelukenttä, ajovalot peuralle, vihreä maili. Mutta oikeasti, mä voin luvata, että jos vaan jaksaa hampaat irvessä sinnitellä kaiken sen läpi, sen jälkeen niitä odottaa kokonainen maailma, jossa on kaikkea ihanaa! Jos luovuttaa kesken kaiken, ei tule ikinä näkemään kaikkia niitä ihania mahdollisuuksia mitä maailma yläasteen ulkopuolella tarjoaa.

"If you're going through hell, keep going." -Winston Churchill


Yläasteella mä uskoin, että kukaan ei ikinä voisi rakastaa mua. En nähnyt tulevaisuutta tai mitään hyvää siellä. Mulle naurettiin koulun käytävillä, mä olin "outolintu". Mun kanssa pistettiin välit poikki kerran koska olin "friikki". Musta liikkui juoruja, hätäisesti rutistettuja paperilappuja, kuiskauksia selän takana. Tiedän, että se mitä koin, ei edes ollut pahinta kiusaamista mitä on; olen valitettavasti nähnyt sitäkin sivusta. Teinit ovat kuin korppikotkia, kerääntyen nipistelemään ja kyräilemään silmät kiiluen ahnaasti heikoimpia.

Kun kasvoin isoksi, aloin pikkuhiljaa hyväksymään itseni. Sain rakkautta ja hyväksyntää, sain kavereita, sain positiivisia kokemuksia, sain elämänviisautta, opin asioita, matkustin, hankin koiran, tein taidetta, kävin kouluissa, kävin töissä, näin asioita, koin asioita, tunsin onnellisuutta.

Tietenkin aikuisuus ei tule täysin ilman kääntöpuolta. Mutta se on ihan toinen aihe, jota en aio käsitellä nyt. Nyt aion fiilistellä sitä, että olen selvinnyt teini-iästä hengissä.


Prideillä tunsin sen yhteyden, rakkauden ja hyvän mielen, joka yhdisti meitä kaikkia outolintuja. Paula Koivuniemen "Aikuisen naisen" kertosäe sai täysin uuden merkityksen, kun sateenkaareen verhoutunut väkijoukko lauloi sitä täyttä kurkkua. Muutos on tapahtumassa, sen voin luvata. Kaikki muuttuu vielä paremmaksi.




Loppuun vielä nolo selfie mun herkullisista pallosaparoista! Eiks ookin söpöt!

kesäkuuta 21, 2014

Teetä ja sympatiaa


En ole ikinä ennen hirveästi välittänyt teestä. Kokemukseni olivat aika suppeat; tuli välillä maistettua jotain kaapissa lojunutta nahistunutta halpaa pussiteetä ja todettua, ettei se ole ollenkaan mun juttu. Mennessäni kahvilaan töihin, tuntui että hyvänä työntekijänä pitäisi varmaan laajentaa mukavuusaluettaan teihin ("tee"n taivutusmuodot ovat aina omituisia :D) kun niitä kerran tarjoilen. Lisäksi olen aina ihannoinut teen "tunnelmaa", höyryävää kupposta esim. sateisena päivänä kirjan ääressä. Pehmeä laskuni alkoi erilaisilla infuusioilla, jotka eivät ole teitä laisinkaan, rakastuin myymäämme "forest blend"-marjahaudukkeeseen, jossa oli mm. metsämarjoja ja kukkia. Siitä siirryin varovasti valkoiseen teehen, mutta musta ja vihreä tee olivat vieläkin jyrkkä no-no.

Eräänä päivänä kävin söpöäkin söpömmässä teekaupassa Ouncessa (fredrikinkatu 55, jos jotakuta kiinnostaa) ja ostin ensimmäisen vihreän teeni. Sen piti tietenkin olla kookoksinen, sillä alan muuttumaan pikkuhiljaa crazy coconut ladyksi. Kaikki, minkä voi saada kookoksisena, tulee hankkia kookoksisena. Päädyin siis Aarresaari-sekoitukseen, jossa oli vihreää teetä, kookosta ja mystisiä sinisiä kukkia.


Ounce oli todella positiivinen yllätys, ihana, tunnelmallinen putiikki, jonka hyllyt tursusivat mielikuvitusta kutkuttavasti nimettyjä lasisia teepurkkeja, myyjä kirjoitti pusseihin musteella nimet, ja kertoi kaikista teistä tosi asiantuntevasti. Hyllyillä notkui monia kummallisia teelajeja, joista tällainen maallikko ei ole kuullutkaan. Olisin mielelläni nuuskinut kaikkia lajeja ja kysellyt hirmuisesti, mutta juuri sillä hetkellä kun kävimme, taisi olla vähän ruuhkaisampi aika enkä kehdannut pidätellä myyjää kovinkaan kauaa.

Samalla shoppailukerralla ostin myös "punnitse&säästä":stä sokeroituja hibiscuksen kukkia, kookospaloja ja kookos-mustaa teetä. Kaikki ne sopivat teehetkeen täydellisesti. Hibiscuksen kukat ostin puhtaasti vain niiden omituisen ulkonäön takia. Herkullisia olivat.


Juhannusta edeltävänä yönä koin piristävän insomniakohtauksen, valvoen niin myöhään, että oli jo aikaista. Aamuyön sarastustunteina lähdin ulos kuvaamaan aamukastetta, ja se kannatti; tällaisia asioita toivoin tekeväni kesälomallani enemmän. No, kerraksi jäi, mutta se kerta oli kyllä palkitseva. Oli satanut koko yön, mutta aurinko valaisi kasteen ensimmäisillä säteillään:

Sateenkaariseittiä
Aamukaste ruoholla

Pikku nuput
Toukat

 Kuvaushetkellä en huomannut, mutta koneelta katsellessani tajusin kuvanneeni kahden (ja puolen?) toukan herkkää hetkeä. Syleilyä seitin suojissa, turvassa lankojen takana muun maailman katseilta... PAITSI MEERIN. Dun dun duuun!

Toivottavasti tämä merkintä ei ollut kovin tylsä, vaikka olikin aika pitkä eikä sisältänyt muuta kuin luontokuvia ja teehöpinää. Joskus minulta toivottiin tekstipainotteisempia merkintöjä, joten täältä pesi. Mikä on sinun suhtautumisesti teehen? Mikä on lempiteesi, entä inhokkisi? Oletko käynyt Ouncessa? Jos olet, minkälaista teetä ostit?


 Translation:

I have never liked tea much. That is, until I tasted Ounce's lovely teas. Before tasting them I always thought that tea was supposed to taste like the bad teas I had tasted before. Well that's not the case! My journey towards tea drinking started with berry infusions; the coffeehouse I work in had a tasty "forest blend" infusion I loved. 

Last week I visited Ounce, a tea shop that had the atmosphere of an old, maybe victorian shop, with dark wood shelves stuffed with glass jars that had lovely and imagination-tickling names like "Alice in wonderland", "Lolita" or "Treasure Island". I ended up buying the last-mentioned Treasure Island green tea, because it had coconut and some blue flower petals. I have surrounded myself with coconut things; If you can get something with coconut flavour/scent, that's what you have to buy. 

The shop, as I mentioned, was lovely; I had to restrain myself from smelling all the teas and asking all the questions, because line started to form behind me... A shame, the shopkeeper seemed really nice and helpful and seemed to know... like, everything about tea :D

I also tried sugared hibiscus flowers from "Punnitse&Säästä", they were strange-looking but delicious.

In Finland, it's midsummer, so the nights are very short and light. One night, around sunrise, I went outside and photographed the amazing morning dew. I also accidentally photographed two silkworms' precious moment inside the rainbow-colored web. They thought they were invisible from the outside world... Then I came and ruined everything.

kesäkuuta 19, 2014

Cruella on acid

Joskus jostain vaatteista tai asusteista tulee vaan väkisin jonkinlainen mielleyhtymä, josta ei hevillä pääse eroon. Näin tämän laukun UFFissa, ja ensimmäinen asia, jota ajattelin, oli "Cruella DeVil on acid". Tuollainen hapokas, käärmeennahkamainen, psykedeelinen laukku.

En hirveästi välitä käsilaukuista, joissa on lyhyet kädensijat, mutta annettakoon se tälle veskalle anteeksi. Ihanan kamala laukku. :)

Tässä Cruella on acid:
You're a nut! You're crazy in the coconut!


Tota ylempää kuvaa pitää katsoa samalla kun kuuntelee tätä kappaletta. It's important.

Translation:

This purse made me think "Cruella DeVil on acid". It's kind of psychedelic and lizard-like.

kesäkuuta 14, 2014

Kävelee Zombien Kanssa

 Ihan ensimmäiseksi haluaisin kiittää teitä kaikkia, jotka kommentoitte edelliseen merkintään. Olen positiivisella tavalla yllättynyt jokaisesta kommentista. Olette auttaneet minua saamaan positiivisen kokemuksen siitä, että paljastaa itsestään jotain arkaluontoista! Tällaiset kokemukset oikeasti auttavat minua, sillä voin tulevaisuuden samanlaisissa tilanteissa aina muistella kannustavaa vastaanottoa, jonka sain. En oikeasti osannut kuvitella saavani muuta kuin anonyymeja v**tuiluja tai kyseenalaistamista. Siinä taas näkee, miten pessimistinen maailmankuva minulla on.

Tänään oli lähtemisen kanssa sama tilanne. Tajusin liian myöhään, että tänään on Helsingin zombie walk. Ilmeisesti kiireen ja innostuksen yhdistelmä laukaisee sen jännityksen ja tärinän, sillä jälleen tutisin valmistautuessani kuin Ozzy Osbourne. Tällä kertaa kuitenkin pääsin ovestani ulos.

Zombie Walkista en saanut _yhtäkään_ onnistunutta kuvaa, koska käteni tärisivät niin paljon, että kaikki kuvat olivat heilahtaneita. Todella kiusallista. Olen myös pohtinut, että minulla saattaa olla anemia. Se selittäisi todella monia asioita, muun muassa ehkä käsienkin tärisemisen.

Tässä nyt kuitenkin todiste siitä että olin paikan päällä.




Illemmalla otin vielä takapihalla pari asukuvaa, kun sattui olemaan niin ihastuttava asu päällä. Vähän tyhmää, mutta välillä musta tuntuu että joku todella kiva asu menee tavallaan vähän "hukkaan" jos sitä ei kuvaa. :p


Vitsi mitkä tissit. Nehän näyttää uhmaavan painovoimaa. Kiitos sweetheart-kaula-aukko ja balconette-liivit.

Luupää HIH HIH




Sain ensimmäistä kertaa hyvän syyn käyttää tuota ihanaa lihakirveskäsilaukkua, jonka Oona antoi, kun se sopi Zombie walkin teemaan niin mainiosti. Zombie Walkissa oli hienoja zombeja, ja olen iloinen, että tällä kertaa sain aikaiseksi lähteä ovesta ulos.


Translation:

Today I attended Helsinki Zombie Walk, not as a zombie, but a mere photographer, because I found out about it too late. The shaking and anxiety continued, so all my photos were shaky! :( I don't know what's up with all this shaking. Maybe I'm anemic?

In the evening I snapped a few selfies because I wore such a cute outfit. I finally had the chance to carry my cute cleaver handbag with me. It fit well with the mood of the day, zombies and all. I'm glad I managed to leave the house this time.

kesäkuuta 12, 2014

Ahdistuneen ihmisen "arkea"

Ajattelin tehdä vähän henkilökohtaisemman merkinnän pitkästä aikaa, ja kertoa masennuksesta ja määrittelemättömästä ahdistuksesta kärsivän ihmisen arjesta. Varsinaisesti tämä ei ole arkea, koska olen kesälomalla, mutta on tämä tavallaan. Niin tavallista päätyä tällaisiin tilanteisiin.

Tänään on Helsinki-päivä. Huomasin tapahtuman sivuja selatessani todella mielenkiintoisen tapahtuman; "Rasvaletit ja vekkihameet piknikillä" - 50-luvun piknikin Hakasalmen huvilalla, jossa oli myös ilmaista fiftarikampausten laittoa, opastettu kierros museon fiftarinäyttelyyn, ja muuta kiinnostavaa. Innostuin ja jännityin saman tien niin paljon, että koko mun vartalo vaan joutui ihmeellisen vapinakohtauksen valtaan. Kun meikkasin ja vedin vaatetta päälle, koko mun kroppa ja raajat tutisi ja vatkasi kuin nuudelit. Hyvä, että sain meikit naamaan ilman ylimääräisiä kiekuroita.

Minulla innostus, jännitys ja ahdistus kulkevat hyvin usein käsi kädessä. Ei ole yhtä ilman toista, eikä kahta ilman kolmatta. Siksi jonkun hyvän asian odottaminen tuntuu minusta usein kauhealta, en saa iloa siitä innostuksesta, vaan se tuntuu aivan kamalalta. Oksettaa, sydän hakkaa, hikoiluttaa, pelottaa. En uskalla innostua asioista etukäteen, sillä silloin joudun kestämään tuota kamalaa olotilaa koko ajan; Mitä innostuneempi olen, sitä enemmän ahdistaa.

Lopulta vaatteet olivat päällä, meikit naamassa, ja kengät jo jalassa. Vapina ei ollut lakannut vieläkään, ja siinä käsi ovenkahvalla se sitten iski ilmat pihalle; ahdistusdemoni joka oli oikeastaan kuiskinut koko vapinakohtauksen aikana jossain taustalla. Ahdistusdemoni istuttaa päähäni täysin järjenvastaisia ajatuksia, jotka kuitenkin tuntuvat sillä hetkellä ylitsepääsemättömiltä ja täysin tosilta. Ajatuksia siitä, miten kaikki on turhaa, missään ei ole mitään järkeä, turha lähteä, kaikki vihaa sua, kaikki katsoo sua, kaikki tuomitsee sua, ei kannata, ei pysty, mitä järkeä, yksin olisit sielläkin, kaikki ihmettelee, ulkopuolinen, vaivaannuttava, vieras, ylimääräinen. Worst case scenarioita ja kuvitteellisia dialogeja esim. riitatilanteista, joihin tulen joutumaan.

Sitten vaan huomaa tutisevansa ulkovaatteet päällä, raajat puutuneina adrenaliinista vessan lattialla ja kellon olevan niin paljon, ettei edes kerkeä koko tapahtumaan, ja jostain syystä ensimmäinen puolustusreaktio kaikkeen on alkaa ottamaan vessanpeili-selfieitä. 50 epäonnistuneen yrityksen jälkeen valokuvista katsoo vääristynyt muhkurainen naama, ja kaikki se vaan johtaa siihen, että alkaa epäillä oman mielenterveytensä rippeitä ja tekee mieli kirkua. Sitten vain tyytyy itkeä nyyhkyttämään lannistuneena ja tajuaa, ettei tästäkään nyt tullut mitään. Kaikkein turhauttavinta on nämä päivät, kun on jo valmiina ovella, käsi kahvalla. Ja mä olisin oikeasti halunnut päästä sinne näyttelyyn ja piknikille.


Translation:

This is a more personal post that I'm used to. Unfortunately I don't have the strenght to translate this properly right now. It's about undefined anxiety, and leaving the house. Didn't make it today, ended up on the bathroom floor shaking, and for some reason my first defense mechanism was to start taking selfies, which ended up looking monstrous in my distressed mind, and then uncontrollable crying ensued. Many days are like this when you have anxiety.

kesäkuuta 11, 2014

Merenneidosta Metsän neidoksi

 Mulla oli jälleen ilo kuvata Oonaa. Oona oli ommellut päällään olevan tylliunelman itse. Kiipesimme Myllypuron jätemäelle, ja sieltä suuntasimme synkkääkin synkempään metsään piiloon uteliaiden koiranulkoiluttajien katseilta.



Oonan mekossa oli niin monta kerrosta tylliä, että kerrosten väliin olisi voinut oikeasti eksyä. :D Pari ötökkää tekikin sen fataalin virheen. 

Muistan, että teini-ikäisenä ihannoin valtavasti ajatusta sellaisesta muhkeasta tyllihameesta. Muistan myös, että eräässä kerhossa mulle tarjoutui mahdollisuus ommella tyllihame, ja pyrinkin sellaiseen valtavaan tylliunelmaan. Lopputulos oli kuitenkin osaamisen- ja kankaanpuutteen vuoksi kaksi laihaa kerrosta velttoa tylliä, ja pettymykseni oli käsinkosketeltava... Sinä päivänä opin, ettei ompeleminen ole vahvimpia osa-alueitani, ja se käsitys on saanut vain vahvistusta vuosien varrella erilaisten projektien myötä. Harmi, sillä tykkäisin ommella ja tuunata omia vaatteitani kun ideoita tuntuu riittävän.


Fun fact: Tiesittekö, että korkokenkiä ovat alunperin käyttäneet mm. egyptiläiset teurastajat, jotteivat joutuisi kahlaamaan veressä ja teurasjätteissä? Lisäksi keskiajalla Lontoo oli niin paskainen kaupunki, että teiden liejusta ylöspäin korottavat korkokengät olivat suosittuja miesten sekä naisten keskuudessa. Sekä muinaisen egyptin aikoina, että myöhemmin Euroopassa 1600-luvulla korkeat korot olivat statussymboli, joka erotti vauraan rahvaasta, sillä "vain ne, joiden ei tarvitse teidä töitä, pystyvät keekoilemaan vaikeissa ja epämukavissa korkokengissä".


Testailtiin Oonan kanssa vähän meidän molempien mukavuusalueita; Alastonkuvausta. No, okei, ehkä kyseessä ei nyt varsinaisesti ollut alastonkuvaus, mutta kuitenkin aika paljastavista kuvista puhutaan. Alusvaatekuvaukset! Poimin tänne blogiin kesyimmät; loput jäävät Oonan armoille. :p


Oona teki kaiken rankan työn, otti mukisematta vastaan ötökänpuremat ja kiven raapiumat ja ruohopainaumat takapuolessa ja makoili epämukavissa asennoissa. Minä vain näpsin kuvia ja riemuitsin. Tuntui kun olisi kuvannut jotain "oikeaa mallia" :D Mikä se sitten ikinä onkaan. Tuo viimeinen, mustavalkovalokuvan näköinen, on ehdoton lempparini!





Translation:

I, once again, had the pleasure of photographing this fine lady Oona. She wore a dress that she had made herself. We climbed the Myllypuro landfill hill, and then we dove into the dark dark forest. We also tested our boundaries with this almost naked photoshoot. It was super awesome. I'll just publish these rather tame pictures - I'll leave the rest for Oona to decide. The last one is my absolute favourite!

Did you know: High heels were a common accessory for ancient egyptian butchers, so they wouldn't have to walk in blood and entrails. Also in the middle ages, when London was a dirty stinking place, men and women used high heels to stand away from all the grime and filth in the streets. In the 17th century Europe, high heels were a status symbol, since "only someone who didn’t have to work could possibly go around in such impractical footwear."

kesäkuuta 08, 2014

Luonto vyöryy ylitseni



Tykkään ottaa paljon luontokuvia. Rakastan pieniä yksityiskohtia, kastehelmiä, kukan terälehtiä, luonnon omia muodostelmia. Luontokuvien ottaminen on suorastaan terapiaa minulle, mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että harvoja kiinnostaa katsoa muiden ottamia luontokuvia. Ihmiset tapaavat monesti etsiä alitajuisesti kuvista ihmis- tai eläinhahmoja, pelkkä staattinen luonto ei herätä tarpeeksi kiinnostusta. Siksi kovalevylleni onkin päätynyt pölyttymään satoja luontokuvia, joille en keksi käyttöä.

Toinen mielenkiintoinen asia on siluetit. Siluettien avulla voi tehdä illuusioita, esittää varjoteatteria, nähdä asiat eri tavalla kuin yleensä. Mitä tapahtuu, kun yhdistää siluetit ja luontokuvat digitaalisen tuplavalotuksen avulla?



Syntyy uusia ulottuvuuksia. Näen lävitseni; sisusteni puhkeavan kukkaan ja ihoni helmeilevän. Tunnen kosteiden ruohojen kiertyvän ranteideni ympärille, ja hiusteni valuvan sadetta.


 






Näen suonissani oksia ja havunneulasia, näen kuinka vereni muuttuu paksuksi mahlaksi ja luuni nuoriksi oksiksi, niveleni varvuiksi ja sormeni silmuiksi. Kasvoni ovat kohti taivasta, jäseneni ovat puuta, jalkani ovat syvällä mullassa.







Katselen, kuinka luonto vyöryy ylitseni hyökyaaltona, liimautuu päälleni ja kulkeutuu keuhkoihini. Ja hengitän, näen, ja tunnen.



Translation:

I like to photograph nature. It's like therapy to me; but I have noticed, that I never use my nature photographs anywhere, since it seems that people don't find nature photography very interesting. That's why my hard drive is full of never-used nature photographs. 

I also find silhouettes interesting. They are a great way to express things and feelings differently. What happens when you combine these two things, nature photography and silhouettes via digital double exposure? 

I feel new dimentions forming. I can see through myself; my insides blooming and my skin sparkling with dew. Tall grass wrapping around my wrists and water dripping from my hair. 

I can see my veins transforming into sprigs, and my blood becoming thick with sap. My bones become branches and my fingers start blooming. My face to the sky, my body turning to wood, my feet buried deep into the fertile soil.

I watch as the nature wooshes all over me, sticking onto me, drifting into my lungs. And i breathe, and I watch, and I feel.

kesäkuuta 05, 2014

Rantakuntoon

 Minun mielestäni ei ole olemassa sellaista asiaa kun "bikinikunto". Joka ihmisellä muodosta, painosta, pituudesta ja koostumuksesta riippumatta, on oikeus olla rannalla vähissä vaatteissa saamatta osakseen kritiikkiä, ilkeitä kuiskauksia tai huonosti peiteltyjä naurunpyrskähdyksiä. Vartaloita on oikeasti ihan kaiken näköisiä, ja on ihan naurettavaa vaatia, että jonkin tietyn näköisiä kroppia ei saisi näyttää. Joidenkin vartaloiden pitäisi verhoutua säkkeihin ja piiloutua laskoksiin? Ei kiitos! Laihat ja lihavat, leveät ja kapeat, pitkät ja pätkät, tissikkäät, yksitissiset ja tissittömät, muhkuraiset, juovaiset, arpiset, mustat, valkoiset, punaiset, läikikkäät, uskokaa sanaani: Teidän vartalot ovat ihan sairaan upeita, ja ansaitsevat kunniakierroksen biitsillä! Miettikää mitä kaikkea rääkkiä ne kestää joka päivä.

*any kind of body will do


Meerillä on päällä muuta kuin mustaa? 

Uudet söpöt high waist-bikinit :3

Hedelmäsalaatti on parasta rantaruokaa
Ota koppi!

Muhkuroineni kaikkineni.

Meeri ♥ Nico

Translation:

I think there's really no such thing as "Bikini body" or "Beach body". Every human being has a right to visit the beach without being ridiculed or criticized. There are literally ALL kinds of bodies, and it's ridiculous to think that some of them are not suitable for showing at public beaches. Fit or fat, grande or piccolo, busty or boyish, unibreast, scarred, stretched, black, white, freckled, believe me: You deserve a victory lap around the beach. After all, think of all the shit your body goes through every day. I think all bodies are awesome!