Parikkalan taianomainen patsaspuisto

 Alunperin luin Parikkalassa sijaitsevasta ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen patsaspuistosta muutama vuosi sitten joltain viihdesivustolta, "omituisimmat matkakohteet"-tyyppisestä, hieman sensaatiohakuisesta artikkelista. Artikkeli maalasi patsaspuiston aavemaiseksi ja karmivaksi. Silloin päätin, että jonain päivänä haluan matkustaa näkemään tämän "karmivan patsaspuiston" - Olenhan kaiken creepyn ja häiriintyneen ystävä.

Kelataan pari vuotta eteenpäin tähän vuoteen - kauniina elokuisena loppukesän päivänä matkustimme Nicon kanssa Parikkalaan ja pääsimme vihdoin näkemään Rönkkösen elämäntyön. Ja itseeni teki kyllä vaikutuksen täysin päinvastainen tunnelma kuin mitä olin odottanut - Patsaspuisto oli uskomattoman kaunis, rauhallinen ja tyyni paikka, jossa mieli lepäsi. Se sijaitsi suojaisassa paikassa ja puiden välissä hymisi hiljainen musiikki.

Pieneen tönöön keskelle puistoa pystytetty näyttely kertoi Veijosta - ujosta, pidättyväisestä erakosta, jonka elämäntyö oli täyttää piha betonisilla patsaillaan. Monet patsaista esittivät joogaavia henkilöhahmoja - Veijo sai mielenrauhaa joogaamisesta. Puiston sisäänkäynnin läheisyydessä "joogatarhaksi" nimetty alue pitää sisällään yli 200 joogaajapatsasta, jotka ovat saaneet ajan kanssa sammaloitua ja sulautua osaksi luontoa.

Viimeistään siinä vaiheessa tunsin syvää samaistumista ja sielujen sympatiaa taiteilijaa kohtaan, kun luin näyttelyn seiniltä sitaatin: "Mie oon ollut aina vähän yliherkkä kaikelle, ottanut kaiken itseeni. Se on ollut yksi elämisen vaikeus. Hermoheikkous on karkottanut minut kokonaan seuraelämästä." Toisella seinällä roikkui Veijon nuorena maalaamia kuvia lapsista retkellä, ja vieressä teksti: "Lentopallojoukkueensa nuotioretkistä Veijo maalasi kuvia teininä. Mukaan retkille hän ei itse tohtinut lähteä kuitenkaan." Sydämeni suli, tässähän on ihminen jonka pidättyväinen herkkyys hipoo omaani.

Veijo Rönkkönen kuoli kotonaan vuonna 2010. Ennen sitä, viimeisinä vuosinaan, hän oli tuttujen mukaan ikään kuin puhjennut kukkaan, alkanut olla seurallisempi ja avoimempi, ja jutustella puiston kävijöiden kanssa (joita ennen oli kartellut). Hänen oma ajatuksensa patsaiden kohtalosta oli, että ne hänen kuolemansa jälkeen jäisivät paikalleen, hajoamaan omaan tahtiinsa (vaikka välillä haaveilikin patsaidensa hautaamisesta hiekkaan ja tuhatvuotiseen hiljaisuuteen).

Sain Veijosta myös hyvin vaatimattoman kuvan. Veikkaan ettei hän ikinä olisi uskonut, että kuolemansa jälkeen patsaspuiston toimintaa ryhdyttiin ylläpitämään yhteisvoimin. Puistosta voi "adoptoida" nimikkopatsaan itselleen kahdeksi vuodeksi 150 eurolla, ja lisäksi toimintaa tuetaan omavalintaisella 2-5 euron/hlö pääsymaksulla (tai oikeastaan se on lahjoitus, mutta jos menette tänne niin kaiken hyvän tähden lahjoittakaa!) sekä pienellä matkamuistoputiikilla josta voi ostaa patsaspuisto-tuotteita. Melkoisen moni patsas olikin adoptoitu, ja ne olivat saaneet juurelleen pikku nimikkokyltin. Puistoa huolletaan ja ylläpidetään ahkerasti ja kunnioittavasti vapaaehtoisvoimin.

Vaikka taiteilija itse oli ollut kovin huolissaan patsaiden rappeutumisesta, mielestäni se oli yksi kiehtovimmista piirteistä koko patsaspuistossa. Tontti tuntui kuin velhon taikomalta pysähtyneeltä taikapuutarhalta, kun jokaisen puun takaa ja pusikon suojista saattoi löytyä yllättäviä eläin-, fantasia- ja ihmispatsaita, jotkut jo miltei peittyneenä aluskasvillisuuteen.

Patsaat olivat ajan syömiä ja luonnon valtaamia. Silmistä saattoi kasvaa sammalta, jäkälä täplitti kivistä ihoa, kasvot halkeilivat ja maali lohkeili. Nämä yksityiskohdat ovat varmasti suuri syy siihen, että moni pitää patsaita karmivina.

Toinen tahattoman karmiva elementti usean patsaan kohdalla oli, että niiden hampaat olivat tehty tekohampaista. Tekohampaiden aidonnäköisyys antoi karkean betonisille patsaille hieman groteskin "uncanny valley"-efektin. Nämä hampaat patsaiden suussa taitavat olla se suurin yksittäinen syy, jonka takia Veijo Rönkkösen patsaspuisto on saanut creepyn maineensa.

Kävijät, sukulaiset ja tutut olivat ajan mittaan alkaneet lahjoittamaan joukolla tekohampaitaan taiteilijalle, joka kuitenkin lopetti niiden käytön patsaissaan jossain vaiheessa. Tekareita jäi roima määrä yli.

Ja noh, sitten on tämä Kuolema. Kuolema-patsas oli osana sekalaista patsaiden jonoa, kuin piilossa tavallisten kulkijoiden joukossa. Sen iho oli kalpea, silmät pelkät silmäkuopat, nenä ikäänkuin pois lahonnut ja kädet sojottivat eteenpäin kuin vanhoissa zombieleffoissa. Sen karmivuus ei taatusti ollut tahatonta!

Monet patsaat olivat kuitenkin hauskoja, sadunomaisia ja huumorintajuisia. Kun joogapatsaat jäivät Veijon äidin kuoltua sikseen, taiteilija alkoi niiden sijaan rakentaa marssivien, tanssivien ja ilakoivien lasten kulkuetta. Pienestä putkitelkkarista pyörivällä videolla Veijo kertoili oman sisäisen lapsensa hoivaamisesta ja sille huomion antamisesta, sekä siitä, kuinka kokee itsensä myös lukemattomien lapsipatsaidensa isäksi. ("Ainahan sitä on lapsi sisältä, aikusenakin - Laps joka tarvihtee rakkautta ja huomiota")

Tämä sisäisestä lapsesta hellästi puhuminen sinetöi Veijo Rönkkösen mieleeni unohtumattomasti samaistuttavaksi, herkäksi taiteilijaksi. Tunsin jännää "itä-suomalaista melankoliaa" Veijon sielunmaisemaa ja vahvaa murretta kuunnellessa (Omat äidin puoleiset sukujuuretkin ovat siellä Karjalan kunnailla). Parikkala sijaitsee aivan Suomen itärajalla, kivenheiton päässä Venäjästä. Veijo asui Parikkalassa koko ikänsä, eikä juurikaan matkustellut, edes noutamaan hänelle myönnettyä Suomi-palkintoa vuonna 2007. Patsaspuisto lieneekin ollut Veijon tapa kutsua ihmiset sen sijaan hänen luokseen.

Tekohampaiden kekseliään käytön lisäksi mielestäni patsaissa oli käytetty rohkeasti ja mielikuvituksellisesti erilaisia esineitä ja materiaaleja. Joillain patsailla oli sileistä kivistä muotoillut hiukset. Toisten vaatteisiin ja asusteisiin oli upotettu värikkäitä lasikuulia. Monilla patsaista oli erikoiset lasi-tai muovisilmät, joiden sisälle oli kertynyt kosteutta hämmentäviksi pisaroiksi.

Ja täytyy kyllä sanoa, että se taiteilijan sisäinen lapsi näkyi niistä teoksista. Tunsin itseni etuoikeutetuksi kun pääsin kurkistamaan tällaisen henkilön mielenmaailmaa. Kaiken kaikkiaan jäi tosi hyvä mieli täällä vierailemisesta. Ja toden totta, Veijo Rönkkönen ansaitsee mielestäni lisänimensä "Paratiisin puutarhuri".

Nähtävää riittää joko pienen uteliaan pyörähtämisen verran, tai kuten meidän tapauksessamme - tuntikausiksi. Tässä merkinnässä on vain murto-osa patsaista.

Patsaspuistossa ei ole vessapalveluja, ja valitettavasti siellä liikkuminen ei ole esteetöntä kapeiden polkujen ja koristeellisten betonikivetysten johdosta. Penkkejä ja levähdyspaikkoja (ja ihana köynnösten peittämä paviljonki, jossa oli riippumatto!) löytyy pitkin puistoa. Paikalle pääsee parhaiten autolla - Parikkalassa on kuulemamme mukaan todella vähän taksitoimintaa taksikeskuksen sulkeuduttua, joten taksin saanti Parikkalan keskustasta patsaspuistoon ei ole itsestäänselvyys. Busseja ei myöskään kulje aivan puiston välittömään läheisyyteen.

Puisto on auki sekä vuoden että vuorokauden ympäri (lukuunottamatta näyttelyä ja putiikkia). Voin vain kuvitella, miten erilainen tunnelma siellä on hehkuvimpaan ruska-aikaan, tai vaikkapa keskellä talvea.