kesäkuuta 14, 2016

Keskiyön Kikkailuja / Midnight shenanigans


 Olen yökukkuja. Minulla on tapana puuhailla öisin erilaisia taide- tai hupiprojekteja. Tai taidehupiprojekteja. Viime yön yli testasin samsung-kännykkäni "Time Lapse Video Recorder"-nimistä appia (ilmainen, android-puhelimille).

Time lapse-videot ovat mielestäni ihanan näköisiä. Viikonloppuna keksin ladata kännykkääni sovelluksen, jolla voin itse nauhoittaa nopeutettuja videoita. Ja viime yönä annoin kännykän tarkkailla kuivuvia ruusuja.

Behind the scenes

Kännykkä nauhotti kukkia monta tuntia. Minuutti- tai tuntimäärän sai itse valita, samoin lopullisen videon keston. Otin videon kahdessa osassa, koska olin paranoidi muistin loppumisesta. Muut varotoimet jotka paransivat videon laatua: Kiinteä valaistus, sinitarra, kännykkä laturissa koko kuvauksen ajan, värinähälytys pois päältä.

Itse asetelma oli mielestäni ihana valokuvanakin

 Lopputuloksena on 7 sekuntia suht antiklimaattista videomatskua, jota en edes oo saanut värimääriteltyä koska en omista mitään muuta videonmuokkausohjelmaa kuin Windowsin oman aneemisen elokuvatyökalun. Mutta hauska keskiyön kikkailu oli!



Tämän päivän kikkailuista sen verran, että glitchasin itseni "Glitch!"-nimisellä appilla. Tästä minulla on maksullinen versio, jotta pystyn tekemään sillä animaatioita ja muita jekkuja.



Translation:

I'm usually awake and inspired at nights. I like making my own little art/fun projects, like this one from last night. I tested an app called "Time Lapse Video Recorder" (free, for android phones). I think time lapse videos look lovely. And with this app I made my own time lapse about rose petals kind of slowly dying. It turned out kind of anticlimatic :D But it was a fun midnight shenanigan project nonetheless!

Some precautions I made, to get a good time lapse: Solid lighting, blu-tac, phone charging the whole time, vibration off in case I get messages. The app lets you choose how long it records, and the desired video lenght.

Today's shenanigans involved an app called "Glitch!". I have a paid version of that, so I can make animations and other neat stuff.

kesäkuuta 12, 2016

Arjen onnea: Koti

 Asia, jota arvostan suunnattomasti, on oma koti. Rakastan omaa kotiani. Tänään tuli sellainen spontaani olo, että haluan kuvata sen hitaan sunnuntain kunniaksi juuri sellaisena, kun se on, nopeasti puhelimella. Ei yhtään lavastusta. Siitä hetkestä eteenpäin en saanut koskea mihinkään, siirtää mitään tai siivota mitään pois kunnes olin lopettanut kuvaamisen. Nämä ovat niitä yksityiskohtia, jotka minua omassa, pysähtyneessä kodissani viehättivät.

My home is a thing that I am very grateful for. I love my home. Today I had a spontanious need to photograph my home just as it is at this slow sunday moment, effortlessly, with a phone camera. From that moment on, I wasn't allowed to touch, move or clean anything until I had finished photographing. These are the details that pleased me in my home.


Sänkyni on harvoin pedattu ja pesiydyn sinne tyyny-ja peittokasojen keskelle usein kirjoittamaan päiväkirjaa tai pelaamaan.

I rarely make my bed and I like to nest inside fortresses of pillows and blankets, and write diary or play videogames. 

WC


Idea tästä kuvauksesta tuli kesken Michael Jacksonin musavideoiden jammailun.

I had the idea of this photoshoot when I was in the middle of jamming to Michael Jackson's music videos. 

 Kaikenlaista sinne olohuoneeseen kertyy. En ole musikaalisesti lahjakas, mutta leikin välillä tuolla syntikalla. Se on hauskaa.

There's all kinds of stuff in my living room. I'm not musically talented, but I like to play random stuff with my synthesizer. It's fun.


Vaaterekki, hologrammireppu / Clothes rack, hologram backpack



 Tahrainen peilikin sai armoa tässä selfiessä.

I even forgave the stainy mirror on this selfie.

Arttia ja alieneita / Art and aliens


Äiti toi vähän aikaa sitten ruusuja, ja antoi kirjan "HSP - erityisherkkä ihminen" (ei kuvassa), jota luen mielenkiinnolla. Toivon saavani siitä hyviä neuvoja hetkiin, jolloin elämä vyöryy päälle ja uhkaa hukuttaa kaiken.

Mother brought me roses, and also gave me a book called "HSP - highly sensitive person"(not pictured). It's a very interesting read and I hope to get some good advice for the times when life just washes over me and tries to drown everything.

Eteinen / Hall


Kirjahyllystä löytyy monenmoista putelia. Joissain parfyymiä, joissain säilöttyjä lonkero-otuksia. Ja on siellä käsikranaatin kuorikin seassa!

The bookshelf holds books, bottles and jars. Some contain perfume, some tentacle monsters. One can even find a hand grenade shell among the bottles!

kesäkuuta 08, 2016

Channeling Lydia Deetz

 Haluan kertoa teille tarinan. Yläasteajoista asti olen hartaasti halunnut sellaista tietynlaista hattua. En muista, mistä tämä mielihalu syntyi, hyvin luultavasti Burtonin elokuvista ja yleisestä goottiudesta vain kumpusi - se hattu olisi sellainen valtavalierinen, musta hattu, jollaisen näemme "Beetlejuice"-elokuvan Lydialla päässä useampaan otteeseen.

Muistan artikuloineeni vanhemmilleni tarpeestani, ja en muista mistä ja miten, mutta pian sain olkihatun. Se oli sinimustaharmaa, ja sen lierit lörpöttivät löysänä alhaalla ja se oli muutenkin vähän hassunkurinen. Ikätoverit eivät tietenkään pitäneet hatustani, koska siihen aikaan kukaan ei tykännyt mistään mitä tein, vaikka nyt kaikki sellainen on supermuotia. (T: Ikuisesti katkera "muodin edelläkävijä":D)

Näyttäisi nyt siltä, että hattu-unelmani on toteutunut vihdoin, kun vaatekaupat myyvät toinen toistaan leveälierisempiä hattuja. Rantahattujahan nämä kai ovat olevinaan, mutta minulle tämä on sellainen minun ikioma Lydia-noitahattu. Meinasin toistaa menneisyyden virheen ja ostaa yhden joka oli "melkein sellanen täydellinen", mutta onneksi kävin vielä yhdessä kaupassa. En edes muista, mikä kauppa se oli, kun kävin niin monessa. Sieltä löysin tämän "just-eikä-melkein"-yksilön! Tämä on ensimmäinen asia aikoihin, kun ostan jonkin vaatekappaleen uutena.

Nico maksoi siitä puolet, sillä se maksoi n. 20 euroa ja Nico näki miten onnelliseksi joku tyhmä hattu tekisi mut ja miten mua harmittais jos en ostais sitä. Sitten se nauroi mulle kun vaan keekoilin hattu päässä naama oikein tyytyväisyydestä hehkuen.

Harkitsen hatun lierien tärkkäämistä, mutta en ole ikinä tehnyt sellaista, joten täytyy vielä ottaa selkoa parhaasta metodista. Hatun materiaali on 98% paperia ja 2% polyesteria. Ihan siltä varalta, jos jollakulla lukijoista olisi parempaa tietoa tärkkäyksestä.

"My whole life is a darkroom. One big, dark... room."

"I feel so stupid." "It's not stupid. We're ghosts!"
Hatusta ilahtuneena lähdettiin Nicon kanssa toteuttamaan Beetlejuice- ja Lydia-henkistä asukuvausta. Ilahdutti huomata, että olen onnistunut haalimaan ajan myötä kirppareilta ja kierrätyksestä todella ihania synkistely-liehuvaatteita, ja ne päällä olikin tosi kaunis ja omanlainen olo - Enkä nyt viittaa liehuvaatteilla noihin kummituslakanoihin...




"Lydian lookin" saavuttaakseni rääkkäsin hiusparkojani ennätyspaljon. Lakkaa ja geeliä kului. Olen muuten leikannut otsatukan, ja kerrankin kun se olisi saanut käyttäytyä huonosti niinkuin yleensä - rihmottua ärsyttäviksi nuudeleiksi otsalle - se ei sitä suostunut tekemään. Liian puhtaat hiukset tai suorituspaineita. Meikkasin myös kulmakarvat eri tavalla, ja tietenkin tummensin silmänalusia. Niitä ei tosin tarvinnut edes paljoa tummentaa, mulla on nimittäin ihan kroonisesti silmänaluset lommolla. Snif.

Suorastaan ihastuttava yksityiskohta, vaikka itse sanonkin, oli tuo lepakko-kaulakoriste, joka on "oikeasti" hiuskoriste, mutta se sopi ihan täydellisesti kuromaan kaapuni kiinni kaulan kohdalta. Varmistin vielä paikallaanpysymisen parilla pinnillä.
 




Hattu tekee oikeassa asennossa valopisamia poskille ♥


Teki taas tosi hyvää itsetunnolle saada itsestään onnistuneita kuvia. Ikuisuus-"pitäis joskus"-projektinani on kirjoittaa jonain päivänä kännykkäkameroiden ja yleisestikin kameroiden vääristymisistä ja niiden vaikutuksesta ihmisten minäkuvaan. Sillä vaikka kuinka tiedän itse jotain polttoväleistä, valaistuksesta, laajakulman vaikutuksesta pärstään ja muista valokuvaus-kikkakolmosista, on silti välillä vaikea uskoa ettei oikeasti näytä siltä kuollutihoiselta kumialienilta, jonka otsa venyy hämmästyttäviin mittasuhteisiin kuvan nurkkia kohti kännykkäkuvissa.

Itse olen esim. kuvannut pimeässä mörköluolassani selfieitä koko talven ja kevään, ja unohtanut tyystin että mulla on valoisassa ihan hehkuvan vihreät silmät, kriiseillyt "valtavaa otsaani ja pakenevaa hiusrajaani", kiukutellut siitä että pää näyttää ihan kesäkurpitsalta, harmitellut kuollutta ja jotenkin "valuvaa" olemustani. Nämä kaikki ovat kännykkäkameran ja hämärän aiheuttamia vääristymiä. Valo tekee ihmeitä. Ja valokuvaus.

Niin paljon liehua ♥


 Translation:

I want to tell a story. When I was a teenager, there was a specific kind of hat I wanted so badly.  I can't even remember what triggered the desire, but it's got something to do with Tim Burton and general gothiness (is that even a word). The hat I craved was a black hat with an enormous brim. The kind of hat Lydia wears in Beetlejuice. 

I remember telling my parents about wanting a hat like that, and I can't remember how or where, but I got a hat okay. It was blue-gray-blackish, and the brim was disappointingly small and kind of floppy. I think my friends didn't like it. People never liked my style, and I got teased about things that are now super fashionable. (Forever bitter about that :D)

Well, it seems my Hat Dreams finally came true, because every store seems to sell brimmed hats, and I found "mine"! Can't even remember which shop it was, but I almost bought a "nearly-perfect-this-will-do" hat before stumbling into this one. This is a first thing in a long time I bought new from store.

Nico paid half of the hat, because he saw how ridiculously happy it would make me. The price was about 20 euros. Then he laughed at me when he watched me stroll with a giant goth hat on my head and a giant grin on my face. 

We had a Beetlejuice and Lydia-inspired photoshoot and I got to wear clothes that felt like me. I felt pretty and happy. It felt sooo good to see flattering pictures of myself! For the whole spring and winter I've been taking smudgy cellphone selfies in my dark bat-cave and wondering why I look like a dead rubber alien. It's hard to remember sometimes what wide angled lenses and poor light do to a face.

To achieve the "Lydia look", I had to torture my hair with lots of products and teasing. I also made my makeup differently - different brows, and I darkened my dark circles (wasn't a big effort, I already have chronic dark circles). A delightful detail was the bat brooch I used to fasten my cloak. It's actually a hair accessory, but I thought that it was perfect for this occasion.