syyskuuta 01, 2018

Parikkalan taianomainen patsaspuisto

 Alunperin luin Parikkalassa sijaitsevasta ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen patsaspuistosta muutama vuosi sitten joltain viihdesivustolta, "omituisimmat matkakohteet"-tyyppisestä, hieman sensaatiohakuisesta artikkelista. Artikkeli maalasi patsaspuiston aavemaiseksi ja karmivaksi. Silloin päätin, että jonain päivänä haluan matkustaa näkemään tämän "karmivan patsaspuiston" - Olenhan kaiken creepyn ja häiriintyneen ystävä.

Kelataan pari vuotta eteenpäin tähän vuoteen - kauniina elokuisena loppukesän päivänä matkustimme Nicon kanssa Parikkalaan ja pääsimme vihdoin näkemään Rönkkösen elämäntyön. Ja itseeni teki kyllä vaikutuksen täysin päinvastainen tunnelma kuin mitä olin odottanut - Patsaspuisto oli uskomattoman kaunis, rauhallinen ja tyyni paikka, jossa mieli lepäsi. Se sijaitsi suojaisassa paikassa ja puiden välissä hymisi hiljainen musiikki.




Pieneen tönöön keskelle puistoa pystytetty näyttely kertoi Veijosta - ujosta, pidättyväisestä erakosta, jonka elämäntyö oli täyttää piha betonisilla patsaillaan. Monet patsaista esittivät joogaavia henkilöhahmoja - Veijo sai mielenrauhaa joogaamisesta. Puiston sisäänkäynnin läheisyydessä "joogatarhaksi" nimetty alue pitää sisällään yli 200 joogaajapatsasta, jotka ovat saaneet ajan kanssa sammaloitua ja sulautua osaksi luontoa.

Viimeistään siinä vaiheessa tunsin syvää samaistumista ja sielujen sympatiaa taiteilijaa kohtaan, kun luin näyttelyn seiniltä sitaatin: "Mie oon ollut aina vähän yliherkkä kaikelle, ottanut kaiken itseeni. Se on ollut yksi elämisen vaikeus. Hermoheikkous on karkottanut minut kokonaan seuraelämästä." Toisella seinällä roikkui Veijon nuorena maalaamia kuvia lapsista retkellä, ja vieressä teksti: "Lentopallojoukkueensa nuotioretkistä Veijo maalasi kuvia teininä. Mukaan retkille hän ei itse tohtinut lähteä kuitenkaan." Sydämeni suli, tässähän on ihminen jonka pidättyväinen herkkyys hipoo omaani.








Veijo Rönkkönen kuoli kotonaan vuonna 2010. Ennen sitä, viimeisinä vuosinaan, hän oli tuttujen mukaan ikään kuin puhjennut kukkaan, alkanut olla seurallisempi ja avoimempi, ja jutustella puiston kävijöiden kanssa (joita ennen oli kartellut). Hänen oma ajatuksensa patsaiden kohtalosta oli, että ne hänen kuolemansa jälkeen jäisivät paikalleen, hajoamaan omaan tahtiinsa (vaikka välillä haaveilikin patsaidensa hautaamisesta hiekkaan ja tuhatvuotiseen hiljaisuuteen).

Sain Veijosta myös hyvin vaatimattoman kuvan. Veikkaan ettei hän ikinä olisi uskonut, että kuolemansa jälkeen patsaspuiston toimintaa ryhdyttiin ylläpitämään yhteisvoimin. Puistosta voi "adoptoida" nimikkopatsaan itselleen kahdeksi vuodeksi 150 eurolla, ja lisäksi toimintaa tuetaan omavalintaisella 2-5 euron/hlö pääsymaksulla (tai oikeastaan se on lahjoitus, mutta jos menette tänne niin kaiken hyvän tähden lahjoittakaa!) sekä pienellä matkamuistoputiikilla josta voi ostaa patsaspuisto-tuotteita. Melkoisen moni patsas olikin adoptoitu, ja ne olivat saaneet juurelleen pikku nimikkokyltin. Puistoa huolletaan ja ylläpidetään ahkerasti ja kunnioittavasti vapaaehtoisvoimin.







Vaikka taiteilija itse oli ollut kovin huolissaan patsaiden rappeutumisesta, mielestäni se oli yksi kiehtovimmista piirteistä koko patsaspuistossa. Tontti tuntui kuin velhon taikomalta pysähtyneeltä taikapuutarhalta, kun jokaisen puun takaa ja pusikon suojista saattoi löytyä yllättäviä eläin-, fantasia- ja ihmispatsaita, jotkut jo miltei peittyneenä aluskasvillisuuteen.

Patsaat olivat ajan syömiä ja luonnon valtaamia. Silmistä saattoi kasvaa sammalta, jäkälä täplitti kivistä ihoa, kasvot halkeilivat ja maali lohkeili. Nämä yksityiskohdat ovat varmasti suuri syy siihen, että moni pitää patsaita karmivina.







Toinen tahattoman karmiva elementti usean patsaan kohdalla oli, että niiden hampaat olivat tehty tekohampaista. Tekohampaiden aidonnäköisyys antoi karkean betonisille patsaille hieman groteskin "uncanny valley"-efektin. Nämä hampaat patsaiden suussa taitavat olla se suurin yksittäinen syy, jonka takia Veijo Rönkkösen patsaspuisto on saanut creepyn maineensa.

Kävijät, sukulaiset ja tutut olivat ajan mittaan alkaneet lahjoittamaan joukolla tekohampaitaan taiteilijalle, joka kuitenkin lopetti niiden käytön patsaissaan jossain vaiheessa. Tekareita jäi roima määrä yli.







Ja noh, sitten on tämä Kuolema. Kuolema-patsas oli osana sekalaista patsaiden jonoa, kuin piilossa tavallisten kulkijoiden joukossa. Sen iho oli kalpea, silmät pelkät silmäkuopat, nenä ikäänkuin pois lahonnut ja kädet sojottivat eteenpäin kuin vanhoissa zombieleffoissa. Sen karmivuus ei taatusti ollut tahatonta!






Monet patsaat olivat kuitenkin hauskoja, sadunomaisia ja huumorintajuisia. Kun joogapatsaat jäivät Veijon äidin kuoltua sikseen, taiteilija alkoi niiden sijaan rakentaa marssivien, tanssivien ja ilakoivien lasten kulkuetta. Pienestä putkitelkkarista pyörivällä videolla Veijo kertoili oman sisäisen lapsensa hoivaamisesta ja sille huomion antamisesta, sekä siitä, kuinka kokee itsensä myös lukemattomien lapsipatsaidensa isäksi. ("Ainahan sitä on lapsi sisältä, aikusenakin - Laps joka tarvihtee rakkautta ja huomiota")

Tämä sisäisestä lapsesta hellästi puhuminen sinetöi Veijo Rönkkösen mieleeni unohtumattomasti samaistuttavaksi, herkäksi taiteilijaksi. Tunsin jännää "itä-suomalaista melankoliaa" Veijon sielunmaisemaa ja vahvaa murretta kuunnellessa (Omat äidin puoleiset sukujuuretkin ovat siellä Karjalan kunnailla). Parikkala sijaitsee aivan Suomen itärajalla, kivenheiton päässä Venäjästä. Veijo asui Parikkalassa koko ikänsä, eikä juurikaan matkustellut, edes noutamaan hänelle myönnettyä Suomi-palkintoa vuonna 2007. Patsaspuisto lieneekin ollut Veijon tapa kutsua ihmiset sen sijaan hänen luokseen.










Tekohampaiden kekseliään käytön lisäksi mielestäni patsaissa oli käytetty rohkeasti ja mielikuvituksellisesti erilaisia esineitä ja materiaaleja. Joillain patsailla oli sileistä kivistä muotoillut hiukset. Toisten vaatteisiin ja asusteisiin oli upotettu värikkäitä lasikuulia. Monilla patsaista oli erikoiset lasi-tai muovisilmät, joiden sisälle oli kertynyt kosteutta hämmentäviksi pisaroiksi.

Ja täytyy kyllä sanoa, että se taiteilijan sisäinen lapsi näkyi niistä teoksista. Tunsin itseni etuoikeutetuksi kun pääsin kurkistamaan tällaisen henkilön mielenmaailmaa. Kaiken kaikkiaan jäi tosi hyvä mieli täällä vierailemisesta. Ja toden totta, Veijo Rönkkönen ansaitsee mielestäni lisänimensä "Paratiisin puutarhuri".





Nähtävää riittää joko pienen uteliaan pyörähtämisen verran, tai kuten meidän tapauksessamme - tuntikausiksi. Tässä merkinnässä on vain murto-osa patsaista.

Patsaspuistossa ei ole vessapalveluja, ja valitettavasti siellä liikkuminen ei ole esteetöntä kapeiden polkujen ja koristeellisten betonikivetysten johdosta. Penkkejä ja levähdyspaikkoja (ja ihana köynnösten peittämä paviljonki, jossa oli riippumatto!) löytyy pitkin puistoa. Paikalle pääsee parhaiten autolla - Parikkalassa on kuulemamme mukaan todella vähän taksitoimintaa taksikeskuksen sulkeuduttua, joten taksin saanti Parikkalan keskustasta patsaspuistoon ei ole itsestäänselvyys. Busseja ei myöskään kulje aivan puiston välittömään läheisyyteen.

Puisto on auki sekä vuoden että vuorokauden ympäri (lukuunottamatta näyttelyä ja putiikkia). Voin vain kuvitella, miten erilainen tunnelma siellä on hehkuvimpaan ruska-aikaan, tai vaikkapa keskellä talvea.

lokakuuta 08, 2017

Kaleidoskooppilasit




Hei pitkästä aikaa!
Toivun ankeasta ajanjaksosta. Omaa naamaa on ollut vaikea katsoa saatika kuvata, mutta pitkästä aikaa eilen iski kuvausinspiraatio kaleidoskooppilasien kanssa pelleillessä. Nämä lasit ovat ihanat, mutta muutama miinuspiste tulee jäykistä sangoista ja painavista laseista, jotka alkavat puristaa ja painaa nenänvartta hyvin nopeasti.

Muutenkaan nämä eivät ole mikään järkevä asuste arkikäyttöön tai ylipäätään muuhun kuin makoiluun ja ihasteluun, sillä maailma pirstaloituu herkullisen värisiksi fraktaaleiksi kun näiden linssien läpi kurkkaa.

En tiedä yllättyykö kukaan, että nämäkin löytyivät ebaystä, niin kuin about kaikki muukin kiva krääsä mun elämässä. "Prism glasses" tai "Kaleidoscope glasses"-hakusanalla löytyy ebaystä laseja laajalla hintahaarukalla; sivusto ehdotti reilusti halvempaa identtistä paria sillä sekunnilla, kun varmistin 27 euron arvoisen tilauksen ja siinä vaiheessa se oli vähän voi voi, joten kannattaa skannata tarjoukset ja samankaltaiset tuotteet huolella jos mielii päästä halvemmalla. :D




Ja tietenkin oli saatava tietää, mitä syntyy kun näiden linssien läpi valokuvaa. Lempiharrastuksiani, vääristävien materiaalien läpi kuvaaminen... Ja kuvista tuli tosi herkullisia, psykedeelisiä ja hauskoja!

Kaikki tuntuu tosi turhalta nykyään, mutta kameraan tarttuminen ja hauska kikkailu tuntui pitkästä aikaa siltä, että siinä on joku järjen, tarkoituksen ja ilon murunen. Ehkä totaalisista lannistumisista voi vielä toipua.


Ylemmät kuvat on otettu ilman salamaa, kun taas alemmissa on käytetty Nikonin omaa kiinteää salamaa. Niissä on hauska ero tunnelmissa, ylemmät ovat lämpimiä ja vähän "hippimäisiä" :D kun taas alemmissa on jotain herkullista purkka-laser-avaruusmeininkiä. Tykkään molemmista tunnelmista itse tosi paljon.





 Huomaa, ettei ole hengaillut järjestelmäkameran kanssa tarpeeksi viime aikoina, kun nyt puolen tunnin kameran kannattelu saa lihakset kipeiksi. LIHAKSET KIPEIKSI. :D

Olen tehnyt paljon niitä limavideoita, siitä on tullut ihan kunnon intohimoharrastus. Tällä hetkellä Conceptual Slime-blogissa on meneillään Halloweenkuukausi (koska lokakuu! ♥), eli kaikki limat ovat teemaltaan vähän... omituisempia kuin normaalisti. Mulla on ollut tosi hauskaa sitä tehdessä. Itseinhon, epävarmuuden ja epäilyksen hetkinä muistelen sitä, mikä on oikeasti tärkeää - Mulla on tosi hauskaa tän projektin parissa.


toukokuuta 12, 2017

Attack of the Slime Girl!


 On aika täällä bloginkin puolella kertoa ilahduttavasta uudesta harrastuksestani, jonka aloitin vuoden alussa ja joka aika pitkälti auttoi selviämään pitkän talven yli.

Olen alkanut vihdoin, sadalta vuodelta tuntuneen jahkailu-"pitäis varmaan joskus"-ajan jälkeen, tehdä itse limoja, ja kaiken lisäksi olen yhdistänyt audiovisuaalisen kiinnostukseni ja osaamiseni harrastukseen tekemällä videoita valmistamistani limoista.

Limojen valmistamisen myötä opin itsestäni paljon uutta. Ymmärsin stimmauksen salat ja sen tarpeellisuuden omassa elämässäni; "stimming/stimmaus/sensorismi" tarkoittaa itsestimulointia -  toistavaa liikettä tai tekemistä, joka helpottaa oloa silloin, kun ympäristöstä tai omasta kehosta tulee liikaa aistiärsykkeitä ja olo ylikuormittuu/uhkaa ylikuormittua (muita esimerkkejä stimmauksesta voi olla vaikkapa käsien räpyttely, edestakainen keinuminen, asioiden hypistely tai puristelu, ääntely, sormien napsuttelu tai muu toistuva liike, joka lieventää kehon ylikuormitustilaa).

 Stimmauskäytöstä esiintyy usein mm. autismin kirjoon kuuluvilla henkilöillä, ja se helpottaa aistiyliherkkiä ja muulla lailla aistitoiminnaltaan poikkeavia ihmisiä, mutta neurotyypillisetkin ihmiset saattavat stimmata tietämättä termiä. Stimmaus ei ole oire, tai sairaus, vaan se on oiva tapa rauhoittaa itsensä ja välttää ylikuormittuminen, kunhan se ei ole itsetuhoista tai muille haitaksi, kuten vaikka pään hakkaaminen seinään.

Kun ensimmäistä kertaa koskin käsilläni ensimmäiseen valmistamaani limaan, lumivalkoiseen partavaahdosta, eri-keeperistä, vauvantalkista ja booraksiliuoksesta tehtyyn fluffy slimeen joka tuntui kevyeltä ja kuohkealta kuin pilvenhattara, jäin useaksi minuutiksi transsinomaiseen stimmaustilaan ja tuntui, kuinka mun vartalosta ja mielestä suorastaan valui kaikki ylivirittynyt, ahdistunut paha olo pois. Vääntelin pehmeää fluffy slimeäni pienen ikuisuuden täysin omissa maailmoissani, ja tajusin sillä hetkellä, että olen jonkin hyvin tärkeän voimakeinon äärellä.

Aistiyliherkkyys vaikeuttaa välillä elämää tässä hektisessä aistiärsykkeiden ylitarjonnan maailmassa, mutta antaa myös upeita mielihyvän kokemuksia kun sen oppii valjastamaan käyttöönsä.


Syntyi "Conceptual Slime", blogi jonka tarkoituksena on julkaista "oddly satisfying"- tyyppisiä limavideoita. Joskus myös teen muita tyydyttäviä, asmr-tuntemuksia aiheuttavia videoita, kuten öljyvideotaidetta ja väriensekoittumisvideoita, kinetic sand-videoita yms. ASMR-tuntemukset ovat yksi osa videoitani, mutta ei välttämättä pääpointti, sillä joissain videoissa on ääniraidan sijaan rauhallinen musiikki. Jos nauhoitustilanteessa en ole kuunnellut copyright-suojattua musiikkia ja olen saanut nauhalle miellyttäviä ääniä (poksumista, maiskahduksia, tms hyviä soundeja), silloin sisällytän ne ehdottomasti videoihin.

Ehkä olet törmännyt internetissä tällaiseen sisältöön ennen, ehkä et - liman koostumus, siitä lähtevät äänet ja sen ulkonäkö jakavat mielipiteitä. Joidenkin mielestä äänet ovat yksinkertaisesti inhottavia ja lima ällöttävää, mutta monet kokevat omituista, vaikeasti kuvailtavaa tyydytystä katsoessaan limavideoita. Limavideoilla on ihan oma, valtava skenensä internetin syövereissä, mistä olin itsekin lievästi yllättynyt aluksi.

Jokaiseen videooni kirjoitan saatteeksi lyhyen kuvauksen, konseptin. Se voi olla mitä vain merten syvyyksistä avaruuden äärettömyyksiin; Se voi olla jotakin konkreettista ja käsinkosketeltavaa kuten kirsikkapuun kukat, tai se voi olla jotakin abstraktia kuten lapsuuden nostalgia ja tunteet, joille ei ole sanoja.



Blogia voit seurata Tumblrissa osoitteessa http://conceptualslime.tumblr.com tai tilata kanavan YouTubessa. Arvostan suuresti jokaista seuraajaa, sillä ne kohottavat itsetuntoani ja kannustavat jatkamaan tätä ilahduttavaa harrastustani!

Kirjoitin tuonne Conceptual Slimen tumblr-blogiin englanniksi sellaisen kattavamman "what is Conceptualslime"-tekstin, jonka löydät täältä. Vastaan mielelläni kysymyksiin aiheesta, jos vielä jokin jäi kummastuttamaan tässä liman ihmeellisessä maailmassa! :D



Pitää nyt todeta, että kyllä olen oikeastaan aika hitsin ylpeä itsestäni, että tällaisena luovuttajatyyppisenä, masentuneena ja huonoitsetuntoisena henkilönä sain itseni perustamaan videoblogin ja youtubekanavan, opiskelemaan lisenssihommia, kasaamaan selkeän konseptin, miettimään & vääntämään ulkoasun blogiin, opiskelemaan videoeditointia, ratkomaan teknisiä ongelmia nuppi punaisena, opiskelemaan youtuben avainsana-algoritmejä ja hiomaan limareseptejäni pilkuntarkasti ja yrittämään, yrittämään, yrittämään uudelleen ja uudelleen.

Olen kirjoittanut havaintoja, tutkimustuloksia, muistiinpanoja ja reseptejä pikku kirjaan, jonka nimesin "My little book of Slime":ksi :) Olo on kuin pimahtaneella professorilla. Tutkiminen rauhoittaa mieltä. Taustalla M-M-M-Max-Max-Max Headroom!

Ja voi, ensimmäisen videon julkaiseminen jännitti niin kovasti. Nettifobioissani ja ahdistusloopeissani olin ihan varma, että mun viattomasta limavideosta kehkeytyisi jonkinlainen vihaisen anonyymiväkijoukon lynkkaus-diskurssi sillä sekunnilla kun video julkaistiin. Noh, voin kertoa ettei niin käynyt. Mitä kauemmin lykkää tällaisia asioita, sitä enemmän mielelle jää aikaa keksiä uskomattoman absurdeja worst case-skenarioita jotka lamauttavat paikalleen mukavuusalueelle. Silti tärkeää on antaa itselleen tarpeeksi aikaa valmistautua ja hahmottaa, mihin on ryhtymässä. Tasapaino näiden kahden välillä on tärkeää.


Googletin monta kertaa hakusanoja "I'm too scared to start blogging", ja luin rohkaisevia tekstejä. Halusin olla "valmis". Yli kolme kuukautta siihen meni, eikä missään vaiheessa tullut sitä valmista oloa. En tiedä, miten sinä yhtenä päivänä vain sain aloitettua - auttoi kai, että olin pistänyt kaiken muun aivan valmiiksi, pedannut sivujen ulkomuodon nätiksi ja jäljelle jäi vain videoiden julkaiseminen. Myös ystävien ja kavereiden, joille kerroin harrastuksestani, tuki ja kannustavat sanat auttoivat, varsinkin kun joistain kuuli ja näki selkeästi, että niiden mielestä se oli ihan mahtava idea.

Valmiuden tunnetta auttoi myös se, että olin kuvannut valmiiksi paljon materiaalia ikään kuin "jonoon" ennen kuin aloin julkaista. Nyt videomateriaali ei lopu ainakaan ihan heti kesken, jos tulee pieniä notkahduksia jaksamisessa tai ehtimisessä.




Sisar Surumieli-blogia en ole missään nimessä lopettamassa - onhan minulla tarve blogata muustakin kuin limasta. Muutamina kuukausina kaikki huomio on vain mennyt tähän Conceptualslimeen ryhtymiseen ja perustamiseen.

Onneksi oma jaksamiseni kasvaa pikkuhiljaa valon määrän lisääntyessä, ulkona alkaa olla jo melkein lämmintä, kohta kirsikkapuut kukkivat täällä Suomessakin, ja alkaa kunnon kevät ja kesä. Raahaan taas itseni ulos sellaisina päivinä joina tuntee hukkuvansa asuntonsa betoniseinien uumeniin, hokemalla mantraa "Jos menen ulos, näen todennäköisesti kukkia ja/tai eläimiä". Ja niinhän mä aina näen. Yksi päivä juoksi vastaan aivan valloittava nakukoira pyjaman näköisessä koiranpaidassa ilman remmiä. Sydän siinä suli. Lisäksi mun ikkunasta näkee hauskasti takapihan lintujen viihdyttävää salkkarimeininkiä, ja mulla on pieni epäilys että mun ikkunalaudan alla on linnunpesä, koska siinä käy lintu rapistelemassa päivittäin.

Syreenit kukkivat pian, ja tuomet ja omenapuutkin, loppukevään kukkaistuoksut ovat kyllä yksiä suosikki-vuodenaikatuoksujani.

Juuri tänään julkaisin uusimman Conceptual Slime-videon; sen inspiraationa olivat kirsikankukkapuut ja vaaleanpunaiset terälehdet. Kanavalla on jo muutama muukin video valmiina! Kannattaa käydä kurkkaamassa :)



tammikuuta 26, 2017

Lentänyt ei enää lintunen

 Varoitus: Tämä merkintä käsittelee kuollutta eläintä, ja sisältää kuvia ja melko graafisia kuvauksia. Ei sovellu herkimmille.


Kerran syksyllä löysin maasta kuolleen linnun. Se oli luultavasti harakka - suuri osa siitä oli syöty, mikä teki tunnistamisesta hankalaa.

Taksidermia, luut ja anatomia yleisesti tunnetusti kiehtovat minua, joten päädyin keräämään ruumiin talteen, puhdistamaan linnun kallon ja kuivattamaan sen jalat netistä lukemieni ohjeiden avulla.

Aluksi hautasin kallon syrjäiseen paikkaan, jotta luonto voisi puhdistaa sen niin hyvin kuin vain luonto osaa, mutta ensimmäiset yöpakkaset alkoivat jo parin viikon päästä, joten kaivoin kallon ylös ja hautaamisen sijaan maseroin kallon loppuun. Kylmässä maassa nimittäin hajoamisprosessi hidastuu huomattavasti.



Maseroiminen eli mädättäminen tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä tapauksessa lämminvesihaudetta pitkän ajanjakson ajan (puhutaan viikoista pienenkin, melko puhtaaksi nyljetyn linnukallon kohdalla). Luuhun tiukkaan tarttunut rasva ja kudos liukenee lämpimään veteen ajan myötä, ja bakteerit syövät jäljelläolevan pehmytkudoksen pois. Vettä vaihdetaan tarpeen mukaan, ja maseroinnin suurin haitta ilmeneekin tässä vaiheessa - vettä vaihtaessa hajun voi odottaa olevan voimakkaan mädäntynyt ja oksettava. Olin suhteellisen onnekas, sillä linnunkallo ei haissut juurikaan, koska se oli niin pieni ja suhteellisen puhdas jo valmiiksi. Itse en kerrostaloasunnossa ja hajuherkkänä kykenisi välttämättä mädättämään mitään tämän suurempaa tai haisevampaa.

Pidin veden lämpimänä säilyttämällä kalloa yläkaapissa hellan päällä, jossa ilman lämpötila on muuta asuntoa hieman korkeampi. Vesi ei siis koko ajan ollut lämmintä, mikä olisi mahdollisesti nopeuttanut puhdistusprosessia.


Voin sanoa, että luonto antoi minulle melkoisen arvokkaan oppitunnin. Kalloa puhdistaessani opin paljon uutta lintujen anatomiasta ja toimintaperiaatteista. Kunnioitukseni luonnon ihmeitä kohtaan kasvoi vain entisestään lintua käsitellessäni. Se oli kaunis, ja oli opettavaista olla läsnä sen hajoamisprosessin eri vaiheessa.

Jalat eivät tarvinneet niin paljoa käsittelyä kuin luu - Ne laitoin vain suolahauteeseen pieneen rasiaan, jotta suola kuivattaisi ne muumioitumista muistuttavaan tilaan, kuiviksi ja koviksi. Hieroin leikkuukohtaan suolaa erityisen tarkkaan, upotin jalat suolapedille, ja kaadoin päälle lisää suolaa niin paljon että ne peittyivät.


Jalat saivat kuivua suolassa noin kahden kuukauden ajan. Sen jälkeen niistä oli tullut jäykät ja kovettuneet. Leikkuukohdat repsottivat vähän rumasti, koska ensikertalaisena veitsenjälkeni oli ollut epävarmaa ja kömpelöä, joten käärin päätyjen ympärille silkkinauhaa. Jalat pääsivät lasipurkkiin hyllylle muiden kuriositteettien kanssa.




 Valmiina hyllystä löytyi jo vanha kunnon kojootinkallo, jonka tilasin aikoinaan etsystä.

Pitää nyt vielä loppuun mainita, vaikka varmaan jokainen joka minua vähäänkään tuntee tietää tämän jo, mutta en kannata tai hyväksy julmuutta eläimiä kohtaan, enkä tue niiden tappamista, kiduttamista tai syömistä. Kaikki omistamani eläinten osat ovat luonnollisesti tai tapaturmaisesti valmiiksi kuolleiden eläinten osia.

Kuolema on kaunis, mutta vähän pelottava asia, ja myönnän että monesti kalloa puhdistaessa teki mieli vaan luovuttaa silkasta puistatuksesta ja käydä hautaamassa raato pois silmistä jonnekin kauas. Miten ihmeellistä voi olla elämä ja kuolema - niin kaunista ja niin kauhistuttavaa samaan aikaan.