Perjantai-ilta ja Moskovan metrotunnelit

Tämän perjantain vietän uskollisen ystäväni, läppärin kera. Leffa, rucola-risottoa, tummaa suklaata, lukemista. Sellaista. Uskottelen itselleni ansainneeni kaikenmaailman herkut, sillä olin tänään työhaastattelussa, ja sain myös maanantaille toisen haastattelun. Se on kylläkin ryhmähaastattelu, jaiks. En ole mikään maailman paras tuomaan itseäni esiin ryhmässä, kun olen enemmänkin kuuntelijatyyppiä.

 

 Toinen asia, millä lellin itseäni haastattelun kunniaksi, oli "Metro 2033"-kirjan jatko-osa "Metro 2034". Voin suositella ehdottomasti noita kahta kirjaa, on kyllä rehellisesti sanottuna elämäni jännittävimpiä kirjoja. Koko ajan on tukka kauhusta pystyssä noita lukiessa.

Metro-kirjat kertovat ydinsodan jälkeisestä maailmasta, jossa ihmiskunta koostuu enää Moskovan metrotunneleissa elävistä ihmisistä, jotka ovat säilyneet vain koska tuhohetkellä sattuivat olemaan metrossa tai asemilla. Maanpäällinen maailma on täysin tuhoutunut, täynnä ennennäkemättömiä vaaroja, ja lisäksi elin- ja oleskelukelvoton radioaktiivisen säteilyn takia. Metroasemat ovat muodostuneet linnakkeiksi, liittoumiksi ja asuinpaikoiksi. Toiset asemat ovat hylättyjä, sortuneita, tai jonkin kammottavan asuttamia. Säteily on luonut täysin uusia eliöitä, organismeja ja olentoja.

Ihmiskunta joutuu kohtaamaan aivan uusia, säteilyn nopeuttaman evoluution luomia uhkia; Elämänmuotoja, jotka sopeutuvat tähän uuteen maailmaan paljon paremmin, kuin ihmiset. Pimeässä vaanivia raadonsyöjiä ja häikäilemättömiä petoja. Uusia sukupolvia syntyy; sukupolvia jotka eivät ikinä ole nähnyt sinistä taivasta eivätkä päivänvaloa, tunteneet ihollaan aurinkoa eivätkä maistaneet meille tuttuja, arkisia herkkuja. Heille taivas on metroasemien betoniset tai mosaiikkiset katot, päivänvalo elohopealamppujen kolkko hohde, ja arkiruokaa maan alla viljellyt sienet ja siat.

Kukaan ei ole turvassa tässä kirjassa. Se on yksi asia mitä hyvässä fiktiossa arvostan. Sellainen juonellisen koskemattomuuden puuttuminen.
Se, että joku ei voi kuolla ja selviää uskomattomista vaaroista vain siksi, että on pidetty hahmo tai päähenkilö, on minusta ihan tyhmää ja latistavaa. Joissain leffoissa, sarjoissa ja kirjoissa on suorastaan naurettavaa, mitä päähenkilö kestää vain, koska on päähenkilö. Ei voi varsinaisesti sanoa "se syö uskottavuutta", koska fiktiotahan tämä on, mutta välillä fiktiokin on kiva ottaa vakavasti tuollaisten juttujen kannalta. Toinen hyvä esimerkki tästä juonellisesta koskemattomuudesta on "The Walking Dead"-sarjakuvat, joista puhun ehkä jokin toinen kerta.

Rakastan tätä Metro-kirjojen etuaukeamalla olevaa karttaa, josta voi tarkastaa kirjan edetessä, missä mennään, ja minkälaisia asemia ja vaaroja on edessä (klikkaa isommaksi). Joka kerta, kun lähestytään asemaa, jonka vieressä on varoitus "psyykkinen uhka" tai "biologinen uhka", niskakarvat nousevat jo valmiiksi pystyyn. Tuo kartta saa koko sen matkan jotenkin paljon elävämmän oloiseksi.

En voi ylistää näitä kirjoja tarpeeksi. Moskovan metrotunnelit ydintuhon jälkeen, miten rappioromanttista! Hurjaa jännitystä, eloonjäämiskamppailuja ja paljon ajatuksia herättävää pohdintaa. Olen yllättynyt siitä, miten paljon ajatuksia nuo kirjat herättävät. Kun ihmiskeho ja -mieli on rääkätty äärimmilleen, kummallisia asioita alkaa kuplia mielessä. Kun olosuhteet ovat tuollaiset, onkin ihminen pelkkä eläin kyyristelemässä pimeässä, pidellen kiinni henkirievustaan halkeillen kynsin ja hampain.

Vähän vielä teaser-pätkiä niille jotka kiinnostuivat jos kiinnostuivat: