Vuoteni kännykkäkuvina

At first I'd like to tell you about some changes this blog is going through. I'm sorry to tell you that I'm not going to be writing/translating my posts in english anymore. The translation process takes too much of my energy, makes me a bit anxious and I have noticed I've been postponing writing here because I'm too tired to translate my thoughts correctly. So... This is me, listening to my gut! Thank you for reading and commenting, all my english speaking friends and followers. ♥

----

Jotta jaksaisin kirjoittaa blogia, lopetan englanninkielisten käännösten kirjoittamisen tekstieni loppuihin. Olen huomannut, että monesti en jaksa kirjoittaa blogia ihan vain siksi, että en jaksa kääntää jaarittelujani englanniksi. En halua enää estää itseäni jonkun niin pienen asian johdosta, joka on paisunut suureksi ongelmamöykyksi vaikka tietääkin ratkaisun jo valmiiksi.

Edellistä blogimerkintää kirjoitellessani ajattelin lisätä kuvituskuvaksi "ihan nopee jonkun kollaasin tai pari vuoden aikana ottamistani kännykkäkuvista" - kuinka ollakaan, ihan nopee ei kuulu koneeni sanavarastoon, lisäksi niitä kuvia oli t u h a n s i a . Päädyin kaiken lisäksi hinkuttamaan ja kiillottamaan kollaasejani perfektionistiluonteeni mukaisesti tuntikausiksi, vaikka tarkoitus oli kasata joku rento, hauska, vaatimaton kollaasi. Nämä kuvat ovatkin sitten sen mukaisia, että välillä meni joku raivoperfektionismivaihe päälle, kunnes taas muistin "ai nii, nii näiden piti olla vaan ihan nopee ihansamajuttu", ja niin edelleen.

Pari kollaasia muuttuikin seitsemäksitoista kollaasiksi, ja kello oli yhtäkkiä neljä yöllä. Väittäisin photoshopin hidastelun syöneen _ainakin_ tunnin workflowstani, mutta se ei kaatunut kertaakaan. Tarvitsisin uuden koneen, jotta voisin toteuttaa itseäni paremmin. Kun joskus joudun oikeesti kattomaan 20 sekuntia latausikkunaa, kun oon käyttänyt nudge- tai crop-työkalua millin verran?? Unacceptable.

ps. kuvat voi klikata isommiksi, jos ei saa niistä selvää muutoin!

 TALVI/KEVÄTTALVI

 Jolloin olin työharjoittelussa Sarjakuvakeskuksella, yritin tsempata itseäni tekemään luovia juttuja ja jaksoin vielä jotenkuten pitää itseni kasassa ihmisten ilmoilla, vaikka perustukset ja muurit jo rakoilivatkin uhkaavasti.

KEVÄT 

Jolloin minulle alkoi valjeta, että huijaan vain itseäni ja muita yrittämällä larpata työkykyistä tässä elämäntilanteessa, vegaaniset tipu-munkit tuli arnoldseihin, lintu lensi mun ikkunasta sisälle, seikkailin Nicon kanssa metsissä ja iloitsin kuivasta asfaltista ja lisääntyvästä valosta. 

ALKUKESÄ

 

Jolloin sain elämäni toisen burnoutin joka on ehkä kuitenkin vielä sitä samaa ensimmäistä burnoutia vuosien takaa josta en ole edes selvinnyt vielä, aloin kerätä aarteita maasta, luovutin monen asian suhteen, tein jättisaippuakuplia, kävin isän luona Turussa, leikkasin otsatukan, kaduin otsatukkaa (ja kadun edelleen tänä päivänä, never again Meeri me ollaan puhuttu tästä), jouduin lähes joka kerta pakottamaan itseni ulos mm. mantralla "jos menen nyt ulos, näen kukkia ja todennäköisesti eläimiä", rakensin majan kotiin ja nukuin siellä yhden yön.

KESKIKESÄ 

Jolloin voin paremmin kuin koko vuonna yhteensä pelkästään Pokémon Go:n ansiosta. Mua vähän itkettää kun ajattelen tätä, Pokémon go ja se alkuhuuma on ehdottomasti mun paras kesämuisto tältä vuodelta. Mä en voi sanoin kuvailla, miltä musta tuntui, kun pystyin toimimaan kuin normaalit ihmiset, lähtemään ulos, näkemään kavereita, juttelemaan vieraille ihmisille, kävelemään, pyöräilemään, ja katsomaan kaikkia maisemia, täysikuita, auringonlaskuja ja ulkomaailmaa joita en olisi todellakaan kokenut ilman peliä.

Jolloin kävin rannalla, pyöräilin metsissä, keräsin mustikoita (ei jäänyt marjat metsiin mätänemään vaikka pelasinkin samalla Pokémonia), moikkasin lehmiä, osallistuin Helsinki Prideen, tutkiskelin itseäni ja tapasin ystäviä ja kavereita, sain isältä lahjaksi kokovartalopeilin olohuoneeseen.

ALKUSYKSY 

Jolloin kävin Nicon kanssa lintsin kauhuviikoilla, ostin limakarkkeja, olin sairaalahoidossa, tutustuin ystävän pikku corginpentuun, kävin em. ystävän kanssa pitkällä syyskävelyllä eväiden ja kahvitermoksen voimin, hankin kiviä ja kristalleja, kirjoittelin paljon päiväkirjaa, podin ylimitoitettua maailmantuskaa ja kamalia häpeän ja syyllisyyden tunteita, lopetin sairaalahoidon kesken, maseroin ja puhdistin linnunkallon ja kuivatin linnunjalat ensimmäistä kertaa (tästä enemmän erillisessä merkinnässä lähiaikoina), lähennyin luonnon kanssa, aloin aktiivisesti etsimään ahdistuksenhallintakeinoja jotka toimivat itselleni.

LOPPUSYKSY 

 Jolloin nautin syyskävelyistä, tein paljon marja/hedelmävettä ja -teetä itse, olin halloweenin ajan ystävän luona syömässä hyvin ja pelaamassa maskeerattuna omituiseksi scopo- ja trypofoobikon painajaiseksi, ostin uuden talvitakin kirpparilta, sain selvyyden ja hetken mielenrauhan mun koko vuoden kestäneeseen tukihelvettiin ja -sekoiluun päästessäni väliaikaiselle sairaseläkkeelle. Tein sopua em. faktan kanssa, ja painiskelin häpeädemonieni kanssa, kirjoitin ja suunnittelin yhtä päässäni pyörivää tarinaa aivot savuten.

TALVI 

 Jolloin aloin ryömiä kolostani ulos ja hyväksyä että olen juuri tällainen kuin olen, taistelin sosiaalisia pelkojani vastaan aktiivisesti, "uudelleentutustuin" pariin ihanaan kaveriin, jotka ovat olleet mun elämässä kauan mutta ihan liian kaukaisina tuttavuuksina ennen tätä, löysin rauhoittavan ja turvallisen ympäristön omasta suihkuhuoneestani, pukeuduin huvin vuoksi Fallout-hahmokseni, leivoin piparkakkutaikina-sandwicheja, sain lisäystä Living Dead Dolls-perheeseeni Saaralta (joka ei siis ole se mun eksä, vaan toinen niistä em. ihanista kavereista joiden kanssa olen nyt alkanut aktiivisemmin ystävystyä), kävin Yayoi Kusaman näyttelyssä, ja välttelin joulua pysymällä sisällä.


Kuvien perusteella näyttää ihan hauskalta ja toiminnantäyteiseltä vuodelta, mutta kukapa kuvaisi itseään itkemässä itseään uneen neljältä aamuyöstä tai sitä kun ei ole poistunut sängystään kuin vessaan pariin vuorokauteen. No joo. Lopetan tähän.

Tervetuloa, 2017!

En haluais nimetä tätä merkintää kliseisesti "muutoksen tuuliksi" mutta en nyt keksi mitään muutakaan

Vaikka vuosi ja vuoden vaihde onkin pohjimmiltaan ihmisen keksimä konstruktio, täysin mielikuvituksellinen käsite, en voi olla tuntematta helpotusta siitä, että vuosi vaihtuu. Tämä vuosi symboloi minulle menetystä, korruptiota, maailman pahuutta, masennusta, aallonpohjaa, luovuttamista, rumuutta ja vihapuhetta. Tämä vuosi tuntuu likaiselta, sellaiselta miltä vesivärivesi näyttää kun sitä on käyttänyt laiskasti liian monen värin kanssa ja se on muuttunut ruskeaksi kuravelliksi.

Huomaan, että vuoden vaihde kaikesta olemassaolemattomuudestaan huolimatta on itselleni hyvä ajankohta tehdä muutoksia elämässäni ja aloittaa joitain asioita alusta. Se selkeyttää, konkretisoi ja jäsentää. Esimerkiksi parin vuoden takainen uudenvuodenlupaus olla syömättä enää lihaa on sujunut loistavasti. Kai salaisuus on vain tehdä sellaisia lupauksia tai muutoksia, jotka ovat olleet jo porisemassa kannen alla jonkin aikaa, ja mieli on jo siinä muutoksen valmistelu- tai toimintavaiheessa.

Muutoksen vaiheet

1. esiharkintavaihe

Ei aikomusta muuttaa toimintaa lähimmän 6 kuukauden aikana, ongelmallisen asian ja siitä puhumisen välttely, epävarmuus omasta kyvystä saada aikaan muutos; tärkeää asiaan perehtyminen, ei vielä toimiminen

2. harkintavaihe

Aikomus muuttaa toimintaa lähimmän 6 kuukauden aikana, epävarmuus omasta kyvystä saada aikaan muutos, ristiriitaisia ajatuksia muutoksesta; tärkeää muutoksen hahmottaminen pieninä askelina ja hyvien/huonojen puolien punnitseminen

3. valmisteluvaihe

Muutoksen hyödyt ovat suuremmat kuin haitat, itsevarmuus muutoksen suhteen lisääntyy, uuden toimintatavan harjoittelua; tärkeää asettaa tavoitteita ja keskittyä niiden eteen työskentelemiseen

4. toimintavaihe

Vanha toimintatapa on muuttunut, tunnetila usein innostunut ja ahdistunut vuorotellen, sosiaalinen tuki muutokselle olennaista - muiden ihmisten suhtautuminen toimii vahvistajana tai sammuttajana; tärkeää opetella taitoja jotka auttavat muutoksen pysymisessä

5. ylläpitovaihe

Muutos toimintatavassa kestänyt vähintään 6 kuukautta, muutos on palkitsevaa mutta myös takapakit ovat tavallisia, tärkeää tehdä suunnitelmia takapakkien varalta sekä hahmottaa tulevaisuutta pitkällä tähtäimellä

(lähde: James Prochaskan ja Carlo Di Clementen transteoreettinen muutosmalli)

Tämän mallin sisäistäminen auttoi minua ymmärtämään muutoksentekemisen rakennetta, ja jos joku lukijoistani aikoo tehdä uudenvuodenlupauksia tai muita muutoksia lähitulevaisuudessa, toivon että tästä on heillekin hieman apua.

Vietin syksyllä muutaman viikon sairaalahoidossa masennukseni takia, ja vaikka en siellä maagisesti parantunutkaan (miltei valitettavasti päin vastoin), sain sieltä matkaani paljon avartavia ajatuksia ja mielenkiintoista pohdittavaa erilaisen psykoedukaation ja ohjatun itsetutkiskelun muodossa. Hoitojaksosta toipuminen on itseasiassa yksi syistä, miksi en ole kirjoittanut loppuvuotena blogia juuri ollenkaan.

Erakoituessani sairauteni kourissa, huomasin entistä tärkeämmäksi tarpeeksi nousevan sosiaalisen verkoston ja jakamisen tarpeen. Minulla oli ihan oikeasti ikävä sitä, että voin kirjoittaa teille, olla kanssakäymisissä ja näyttää kivoja kuvia elämästäni. Olin liian sairas tehdäkseni mitään mistä nautin, ja huomasin sen harmittavan ja ahdistavan suuresti. Tämä blogi on kuitenkin ihan mielettömän terapeuttinen ja ihana harrastus.

Minua esti ylitsepursuava, tyhjästä kummunnut häpeä, joka vyöryi päälleni jokaisella elämän osa-alueella. Jostain syystä häpesin itseäni, olemassaoloani, sairauttani ja erilaisuuttani ihan rampauttavan paljon. Voin häpeäni takia todella huonosti ja sitten häpesin sitä, ja noidankehä oli valmis. Tämä on nyt todella itsestäänselvää facebookin aforismikuva-matskua, mutta kun aloin pikkuhiljaa (uudelleen)sisäistämään, että minun erilaisuuteni ei tarkoita automaattisesti että olen huonompi, alkoi pieni valo jälleen kyteä sisälläni pitkästä aikaa.

Sellainen valo, jota ei haittaa että se näkyy pimeässä - sellainen valo, joka kuiskaa "minäkin olen olemassa, minä olen tässä, huomioi minut, ymmärrä minua" ja runnoo "anteeksi että olen olemassa"-pimeyden syrjään kyynärpäillään. Ja se valo on niin tervetullut vieras. En malta odottaa, että voin olla vuonna 2017 ylpeänä oma itseni, hyväksyä erilaisuuteni ja sairauteni, näyttää ylpeänä teille lukijoille tekemiäni juttuja vailla irrationaalista häpeää ja tulla vihdoin pikkuhiljaa ulos kuorestani.

Toivottavasti olette vielä siellä seuraamassa näitä bambinaskeliani kohti häpeämätöntä, itseäni arvostavaa tulevaisuutta.