Suruani ei voi sanoin kuvailla.
Torstaina, 05.02.2015, jouduin jättämään hyvästit rakkaimmalle ystävälleni. Nadia on kuollut.
Kaikki tapahtui nopeasti ja yllättäen. Vieläkään ei ole selvillä, mikä laukaisi kaiken, illalla kaikki oli vielä normaalisti, mutta aamulla Nadia oli hirmuisissa tuskissa. Sen selässä oli jotain vikaa. En edes pysty kirjoittamaan tähän tapahtumien kulkua, sillä se oli sydäntäsärkevää.
Lyhyesti: Nadian takaruumis halvaantui. Todennäköisemmin ns. "mäyräkoirahalvaus" eli välilevytyrä, tai selkäydinkanavan ahtauma. Se eteni niin nopeasti ja aggressiivisesti, että edes leikkauksen avulla sillä ei olisi ollut kovin suuret mahdollisuudet ikinä toipua.
Jäljelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin päästää pieni koiraystävä kivuistaan. Se oli kipein päätös, jonka olen ikinä tehnyt. Pitelin pientä ystävääni sen viimeisten sydänäänien hiipuessa. Sen jälkeen pitelin vain tyhjää kuorta, joka ei enää ollut Nadia. Pitelin sitä siitä huolimatta vielä pitkään, ja itkin sen turkkiin epätoivoisia kyyneleitä.
Suruni on niin suunnaton, niin pohjaton. Tuntuu absurdilta, kuinka ympärilläni elämä jatkuu normaalisti. Henkilökohtainen maailmanloppuni ei yksinkertaisesti ulotu muuhun maailmaan. Voin vain kiittää kaikkia ystäviäni ja perhettäni siitä, etten kuitenkaan ole yksin suruni kanssa, heistä on ollut valtava apu.
Surutyö on raskain työ, jota olen ikinä tehnyt, eikä siitä edes saa palkkaa. Takerrun Nadian entiseen vilttiin kuin apinanpoikanen. En pääse mihinkään pakoon muistoja, Nadia on kaikkialla. Nico on yrittänyt saada mua pysymään liikkeellä ja yritetään yhdessä tukea toisiamme, mutta täytyy myöntää, että Nico on joutunut tällä hetkellä aikamoisen taakan tukipilariksi, vaikka sekin on murheen murtama; Olihan Nadia tavallaan senkin koira.
Seuraavana päivänä käytiin kävelyllä Vanhankaupungin koskella. Valokuvaaminen on mulle aina terapeuttista, joten kuvasin. Tämän merkinnän valokuvien yhteinen teema on "Lähtösi jälkeen". Kaikki on pysähtynyt, kaikki on kylmää.
Kun Nadia lähti viimeiselle matkalleen, ulkona satoi pulleita, hiljaisia lumihiutaleita, aivan kuin höyheniä. Kaikki oli kirkasta ja hiljaista. Kun tulimme ulos, Nadia rauhoittui hetkeksi, ja katsoi vain taivaalle rauhallisesti. Lumihiutaleet putoilivat ja sulivat hiljalleen sen kasvoille, ja toivon, että siitä tuntui edes hetken aikaa rauhalliselta. Isä tuli hakemaan meidät autolla. Nico oli mukana myös. Nadia ei pystynyt enää kävelemään, vaan raahasi velttoa takaruumistaan perässään. Silti se yritti. Sitkeä rakas raukka...
Kotimatkalla meitä oli neljän sijaan enää kolme.
Niin monia "ei enää ikinä"-hetkiä, niin monia katkeria kyyneleitä, niin paljon painajaisia. Nukun rauhoittavien voimalla, purskahtelen itkuun, katson elokuvia tyhjin silmin. Lopputekstien kohdalla itken taas, kun oikea maailma lyö nyrkillä palleaan. Teen pakollisia juttuja robottimaisen lasittuneella katseella. En ole vielä pystynyt siivoamaan Nadian tavaroita pois. Siitä päivästä lähtien, kun Nadia saapui mun luokse, tää on ollut mun pahin painajainen. Ja nyt se on totisinta totta.
Nadia, the time has come for you to seek the path. Your soul has set you face to face with a clear light. And you are now about to experience it in its reality. Wherein all things are like the void and cloudless sky. And the naked spotless intellect is like a transparent vacuum. Without circumference or center. Nadia, in this moment know yourself. And abide in that state. Look to the light, Nadia. Find the light. Into the light, Nadia. Into the light.
Translation:
I had to put my best friend to sleep. Nadia is dead.
I don't have the strenght to tell about it in detail; She was in terrible pain and her back paralyzed. I had to let her go, I had to make the pain go away. Well, it did not go away, some of it just transferred to my heart. But Nadia does not suffer anymore. I held her in my arms as she died.
I'm devastated. There are no words for this sorrow. I miss her so much.
